Talviöinen levynkuva

On hiljaista, kuulen oman sydämeni lyönnit, kellon verkkaisen nakutuksen, tuulen vinkumisen mökin ikkunoissa ja savupiipussa. Kannettavan tietokoneen tuuletin rikkoo tuhat vuotta olemisen tapaa, yksinkertaisempaa historiaa, tuo tähän päivään, kulttuurin ja ihmisymmärryksen kohtaan. Aikaan, jossa on vaikeata kestää vallitsevaa sosiaalista todellisuutta muutoin kuin pistämällä porkkanat korviin ja nestekidenäytöt silmille tai suhtautumalla kaikkeen groteskina vitsinä, jonkinlaisena helvetillisen irvokkaana väärinymmärryksenä tai käsistä lähteneenä huijauksena. Tai kolmantena vaihtoehtona – tämä on suosikkini – jääräpäisen optimistisesti, jonkinlaisena synnytyskipujen tuottamana harhana.

Jokainen tulkinta on tietty valheellista ja ennenaikaista, se on mitä se on. Tämän epookinvaihdon merkitykset myönnetään vasta myöhemmin, vaikka ne ovat näkyvillä kaikille, jotka erehtyvät nostamaan hetkeksikin katseensa halvimmista eläimellisistä harhautuksista. Turha väittää muuta, turha vedota muistinmenetykseen. Merkit ovat näkyvillä kuin haavat omissa käsivarsissa, eikä kipu mene enää pois. Jos uskaltautuu tuntemaan, tuntuu kuin valtavaa korttipakkaa sekoitettaisiin. Ymmärrystä, muutosta ei voi peruuttaa, vaikka pitäisi miten kovaa meteliä, ei kaikilla maailman huudoilla voi. Pirullisesti se velvoittaa toimimaan toisin, rikkomaan mallinsa, siksi sitä ei halua kukaan kuulla.

Ivalo on vielä hiljainen, tänne ihmisten jutut tulevat vuosia ja joskus vuosikymmeniä jäljessä. On niin hiljaista, että kuulen oman sydämeni lyönnit. Nämä ovat ensimmäiset lauseet viikkoihin. Nämä eivät synny maniasta tai äkkileimahtavasta innoituksesta kuten joskus, hienoina hetkinä tapahtuu, vaan ovat eräänlainen myönnytys pinttyneelle pakkomielteelle. En voi odotella enää inspiraatioita tai edes sanottavaa, minulla ei ole aikaa. Kello tikittää kirjahyllyn päällä, äänet palaavat kohta tietoisuuteen, pilaavat. Koetan ennen sitä vain kirjoittaa aavistukseni ja ajatukseni näkyviksi ja myöhemmin tarkasteltaviksi, sellaisina ja siinä järjestyksessä kuin ne sattuvat ilmestymään, ilman varsinaista teemaa tai motiivia. It’s just a bunch of stuff that happened. Tämä on pääni sisällä ohikulkumatkalla.

//

Kanavoin samalla mustaa enkeliä Mutu-Mutua:

Näen, kuinka voimakkaiksi kasvaneet memeettiset olennot tungeksivat hermostuneina ihmiskunnan ennenkokemattoman verkottuneessa ja laajentuneessa kollektiivisessa mielessä, puhkovat portteja kaikkialle, kuten unet yksilöön. Jokin järjestelee itseään. Sitten on se vielä, joka myös etsii muotoaan, puhuen rakkaudesta ja ymmärryksestä, mutta ärsyttävästi jokellellen, tarttuen pienillä juurenkärhillään välillä huteriin pintoihin ja valheellisiin puoliin. Jokin järjestelee itseään. Valtaapitävätkin värähtävät luodinkestävien ikkunoiden äärellä. Ei siis ihme, että olemme hämmentyneitä, ei ihme että olemme peloissamme ja haluaisimme suitsia historian villihevosta. Mutta se on jo tapahtunut, ymmärrystä ei voi peruuttaa, katsetta kääntää. Kyllähän ne yrittää, mutta ei se onnistu enää, ei vaikka tapetoisi kaikki kaupungin seinät turvonneiden, kosteudesta kiiltävien häpyhuulten kuvilla, vaikka painaisi jokaisen iltapäivälehden kanteen kauden schirinowskeja ja trenditauteja. Muurit kuultaa läpi, aluskasvillisuudessa ja humuksessa myllertää jokin uusi elävä, eikä nähtyä saa näkemättömäksi.

Havaintopisteiden on laajennuttava, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Kuvitteelliset rajaviivat – yksilönsisäiset tai geopoliittiset – eivät enää saa pidätellä meitä erossa toisistamme, eivät meitä eivätkä varsinkaan muuttuvia narratiiveja, kulttuureja. On pakko laajentaa kertomuksia tai muuten ne tulevat kaikki päätökseen erikseen, yhtäaikaa. Tulee pian päivä, jona yhden ongelma on kaikkien ongelma. Tulee myös päivä jolloin YK:n ihmisoikeuksien julistus ei olekaan enää itsestäänselvyys, ja siitä on vain hajamielinen horjahdus —

Mutta onhan sellainen mahdollisuus, että yhden ilosta tulee kaikkien ilo. Pakko uskoa, pitää mahdollisena sitä, että vaihtoehto voi juurtua. Mitä sitä muuta voi?

//

Mökissä on hiljaista, kuulen oman sydämeni lyönnit. Sielu hankaa yhteiskunnan rakenteita vasten, en tiedä kumpi tämän yksilön elinaikana taipuu. Koko homma tuntuu teatterilta ja pahviselta. Poliittisista liikkeistä ei ollut henkilökohtaiseksi vallankumoukseksi, jäljellä on vaihtoehdoista ainakin spirituaalinen. Olisiko siitä muutoksen voimanlähteeksi? En tiedä. Ehkä minun on kohta aika vakavoitua ja hylätä sekä silkka sokea järki että pelkkä epämääräinen tunne.

Vastustin kauan ajatusta, että koira alkaisi haukkua ja tulisi vasta sen jälkeen tietoiseksi haukun kohteesta. Olen 31-vuotias, ja voin myöntää sen nyt. Voin vain katsoa tekojani ja päätellä siitä jotain itsestäni. Mitään muuta ei tapahtunut, mitään muuta en ollut.

Ja se mitä tapahtuu, tapahtuu. Vaikka suurimmat linjat laittaisi unia ja vääriä aikomuksia, tai epäluuloa, estoja ja pelkoja täyteen. Vaikka koettaisi tukkia ja padota, tihkuu hiussuonia pitkin aina jotain. Ei, sitä ei voi enää pysäyttää. Mikä on ollut kätkettyä, tulee näkyville. Mutta onko suunta ilmentymättömästä olevaan, vai toisinpäin?

//

Tunnottomuus ja säälin tai kauneuden kautta olentooni kulkeva yhtäaikaisen musertava ja laajentava liikutus vaihtelevat, on kuin joku räpläisi autostereoissa hajamielisesti radiokanavia tietämättä oikein mitä tahtoisi kuulla. Irrallinen olo. Kytkeytynyt olo. Nyt olen turta, mutta se ei häiritse minua. Olen alkanut pitää eri virityksiäni yhtä arvokkaina. Jotenkin koen, että ääripäästä toiseen vaihtelevan sisäisen kokemuksen avulla pystyisin tarkastelemaan havaintoja, muistoja ja malleja ei vain eri puolilta, vaan eri systeemeissä, jolloin asioihin ja ilmiöihin tulee uudenlaisia merkityksen (ja merkityksettömyyden) tasoja.

Ehkä luovan impulssin tunnistamisessa, läpipäästämisessä ja moduloinnissakin tarvitaan useampaa taajuutta, ehkä jopa yhtäaikaisesti. Narkotikumeilla, meditaatiolla, matkustamalla, lukemalla, ties miten moninaisilla rituaaleilla viritykseensä voi tietty koettaa vaikuttaa ulkoapäin, mutta omassa kokemuksessani puhtaimmillaan flow-tunne on nimenomaan spontaania, hieman yllättävääkin läpipäästämisen sellaisuutta, neitseellistä kristallivirtaa. Ei siis tietoisesti ohjaamaani pyrkimystä, ei edes vastaanottotaajuuden etsimistä, vaan orgaanista hetkeä, jolloin eri kokemuksen taajuudet vain sattuvat harmoniaan ja aktivoivat salatun mekanismin, joka avaa portin jostain välitilasta. Sitten pitää vain väistää tieltä ja antaa ryöpytä.

Mutta ilman tietoista valintaa ja pyrkimystä työhön ei ryhdy, tai sitä ei saa suoritettua. Siinä ei ole mitään maagista, se on istumista ja sanojen tai nuottien pistämistä peräkkäin.

Haluaisin uskoa, ettei ole juuri merkitystä sanooko jotain vai ei. Mikäli jokin on tulossa sanotuksi, se tulee sanotuksi, se löytää reittinsä ja puhkeaa näkyville jostain, lopulta. Se, olenko minä osa tuota prosessia, on itse valittava. Se vaatii vain teon, ilmoituksen, että täällä on kanava auki, mistään sen monimutkaisemmasta ei ole kyse. Teosta tulee myös osa itseä. Koira haukkuu ja herää kuullessaan omaan ääneensä.

Mikään itsen laajentuma ei luova työ voi pelkästään kai olla, vaikka sellainen ajatusmalli ja identiteetti tietty houkuttelee. Tokihan koko ilmiön voi ottaa jonkinlaisena performanssina, vetää baskeri päähän ja istua näkyvälle paikalle muisti- tai luonnoslehtiön kanssa, mutta ainakin minun on vaikea tässä hetkessä nähdä muulla arvoa kuin syntyneillä teoksilla itsellään. Eikä vielä silloinkaan – voinhan pyöritellä ajatusten ja vaikutelmien fragmentteja mielessäni ja viihdyttää siten itseäni loputtomiin, mutta onko sekään vielä mitään.

Sosiaalinen ulottuvuus, muutosvoima viriää vasta, kun löytämänsä jakaa toisen kanssa. Vasta silloin ne voivat juurtua lihamaailmaamme, ja ryhtyä muuttamaan ja muokkaamaan todellisuuksia parempaan suuntaan. Vasta jakaminen ja vastaanottaminen luovat arvon.

Joka tapauksessa, tekemisen määrittely on kauhean mukavaa, mutta se ei ole tekemistä. Pilli soi, sorville siitä! Minä kirjoitan ties monennetta romaanikäsikirjoitusta, jahtaan lohikäärmettä ilman oopiumia.

Ivalossa, Keltainen mökki, marraskuun 18. 2013

(Ei ääniä)
Loading...

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *