I Hullu pommimies

Kävelin eräänä kuulaana aamuna koulua kohti. Ajattelin ostaa Rautakirjalta kahvin, kuten teen jokaisena arkiaamuna. Rautakirjan pihalla tapasin isäni ja jäin raataamaan. Juttelimme pienen hetken niitä näitä, vaihdoimme kuulumisia. Jossain vaiheessa huomasin, että parin metrin päässä meitä kauhtuneeseen sarkatakkiin pukeutunut vanha mies. Mies tuijotteli ja kierteli meitä pari minuuttia, kunnes viimein uskaltautui juttusille. Hän tervehti isääni ja alkoi kaivella jotain ylisuuren takkinsa taskuista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä hän veti kätensä ulos taskustaan ja tokaisi:
–Tiedätkös sie mikä se tämä on?

Miehellä oli kädessään toimintakuntoiselta näyttävä toisen maailmansodan aikainen käsikranaatti. Poistuin paikalta vähin äänin, isän jäädessä vielä keskustelemaan aiheesta.

II Eläimen hyväksikäyttämistä

Ulostauduin savukkeelle M:n kämpän parvekkeelle eräänä myöhäisenä iltana. Parvekkeelta on hyvä näkyvyys vieressä kulkevalle jalankulkuväylälle. Jouduin todistajaksi epämiellyttävään, mutta kovin koomiseen näytelmään. Nuori tyttö oli orjuuttanut keskenkasvuisen pystykorvansa vetämään potkuriaan. Lunta oli asvaltilla liian vähän, ja veikkaan, että potkurin jalasten kitka oli melkoinen. Koira sai hädin tuskin liikkeelle potkurin ja tytön. Koira korisi.

Kun potkuri viimein pääsi vauhtiin tytön avittaessa potkimalla, se eteni vain muutaman metrin ennen kuin koira sai miellyttävän hajujäljen ja veti potkurin ja tytön ojaan. Tyttö lensi naamalleen sohjoon ja siitä suivaantuneena hakkasi ja manasi rakkiaan brutaalisti.

III Häiriintyneitä lapsia ja valitusta yhteiskuntamme kasvavasta toimimattomuudesta

Edellisen tapauksen lisäksi olen seurannut nuorten kansalaisten “pahan olon purkautumisia” lähiaikoina muutamaan otteeseen. Olin menossa viemään osaa runsaasta lipposiikasaaliista M:n porukoille. Appivanhempien rivitalon pihalla leikki n. 6-vuotias tyttö ja 3-4-vuotias poika. He olivat rakentaneet pienen lumilinnan, mutta heille oli tullut jotain erimielisyyksiä. Pikkutyttö suivaantui pojalle ja heitti tämän mahalleen maahan. Tyttö alkoi potkia poikaa kylkiin. Ilmeisesti pojan haalarit vaimensivat heikot potkut ja mitään vahinkoa ei syntynyt. Tyttö huomasi, ettei hän aiheuttanut tarpeeksi kipua ja siirtyi seuraavaan asteeseen. Hän alkoi hyppiä pojan käsivarren päällä. Poika alkoi itkeä. Tämän jälkeen tyttö yritti vaimentaa itkevän pojan ottamalla hänen pipostaan kiinni ja hakkaamalla tämän kasvoja lumilinnan jäisiin muureihin.

Seuraava tapaus sattui kyllä hieman kauemman aikaa sitten, mutta se sopii aiheeseen. Kävelin muina ihmisinä raitilla. Vastaan käveli Maali- ja Kone-Kodan kohdalla äiti ja jälkikasvunsa, n. 7-vuotias poika. Ilman mitään varoitusta tai näkyvää syytä poika löi minua nyrkillä mahaan niin lujaa kuin jaksoi. Ihmettelin pojan käyttäytymistä ääneen ja yritin hieman ojentaa pojan äitiä. Kun kerroin kuinka tärkeätä olisi kasvattaa lapsi väkivallattomaan ja muut ihmiset huomioon ottavaan elämäntapaan, äiti vittuuntui silminnähden, tuhahti ja jatkoi matkaansa edes pyytämättä anteeksi.

Vieraiden ihmisten kunnioittaminen tuntuu puuttuvan pienten ihmisten tietoudesta kokonaan. Kävelimme toveri Lehtosalon kanssa tuossa kerran Ivalon ala-asteen bussipysäkin ohi. Bussipysäkillä kyytiä odottavat vaahtosammuttimen kokoiset silkohapset puhkesivat kuorossa ilkkumaan meitä: ”Vitun homot! Vitun homot, menkää nussimaan toisianne kyrvillä perseisiin!” Jos me olisimme päästäneet ala-asteikäisenä tuollaista suistamme, meillä ei olisi enää sitä vähääkään päänahkaa, mikä muista perinteikkään tapakoulutuksellisista tukkapöllyistä on jäänyt jäljelle.

Ivalon varhaisnuoriso on väkivaltaisuuden lisäksi itsetuhoista. Heikoilla jäillä leikkimisen vielä ymmärrän, mutta uusin katukuvassa näkyvä villitys menee yli käsityskykyni. Lapsilla on tapana mennä makaamaan liukkaille teille. He ilmeisesti haluavat huijata autoilijoita luulemaan olevansa yliajon uhreja. Kun auto pysähtyy, niin toukka nousee ja juoksee karkuun. Eilen näin, kuinka pikkupoika konttasi keskellä vilkasta risteystä keskellä kylää. Idiootit.

Ovatko nämä henkisesti ja sosiaalisesti jälkeenjääneet lapsukaiset vapaan kasvatuksen uhreja? Jos minä kekarana osoitin epäkunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, pyysin sydämestäni anteeksi hetken perästä päänahka punaisena. Jos olin väkivaltainen tai kiroilin, rauhoituin nopeasti kun hiuksista vähän nostettiin tai vain karjahdettiin tarpeeksi uskottavasti. Ylä-asteella historian opettaja saattoi lyödä pamauttaa pulisijan otsan pulpettiin niin kovaa että luokan ikkunat vain helisivät. Eikö nykyajan lapsia voisi kasvattaa kunnioittamaan perinteisiä arvoja ja pelkoja joiden varaan tämä hieno yhteiskuntamme on rakennettu?

Toukkain kasvatuksessa pitäisi ottaa mallia hyviksi todistetuista menneiden sukupolvien lastenhakkauskäytännöistä, eikä ajatella ahneiden psykiatrien, terapeuttien ja psykologien työllisyystilannetta tai varoittavia julkistuksia turhanpäiväisistä tutkimuksista. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Odotan innolla sitä päivää, kun joudun perheterapeutin puhutteluun, kun korotan ääntäni lapselle puhumiselle säädetyn enimmäisdesibelirajan yli kun poikani kamppaa vanhuksen jalkakäytävän asfalttiin ja kusee mummon päälle. Toivottavasti terapeutti osaa määrätä minulle tarpeeksi vahvat rauhoittavat, etten vain toista rikostani, kun lapseni tekee ensimmäisen ryöstönsä. Jenkkilässä jokainen vähänkin keskivertoa aktiivisempi tai passiivisempi lapsi pumpataan täyteen Ritalinia tai vastaavaa ja ongelma on hoidettu. Montakohan auringonkiertoa menee, että Suomeen saadaan yhtä hieno järjestelmä?

IV Pari lastenkasvatukseen liittyvää kevennystä, jotka kuulin eilen

Toverini Paulus on Inarin kirkonkylän ala-asteella opettajan sijaisena. Liikuntatunnilla pikku tytöt olivat keksineet hauskan leikin: he repivät toisiltaan housut jalasta. Paulus lopetti leikin alkuunsa ja kertoi siitä ohimennen opettajatoverilleen välitunnilla kansliassa. Joku toinen opettaja oli kuullut vain osan keskustelusta ja oli syntynyt hauska väärinkäsitys. Opettaja nimittäin luuli, että Paulus oli keksinyt housutpois -leikin. Pedofiliasyytteiltä vältyttiin täpärästi.

Toisen tarinan kertoi minulle toveri Karjalainen. Hän oli pari vuotta sitten hoitamassa pikkuveljeään, joka oli silloin n. nelivuotias. Veli ei osannut puhua vielä kunnolla. Kaikki oli mennyt hyvin ja pikkuveli oli konttaillut pitkin asunnon lattioita onnellisesti jokellellen. Äkkiä rauha ja onni loppui ja pikkuveli alkoi huutaa kuin Marttiinin puukossa. Markku yritti kysellä, mikä pojalla oli hätänä, mutta sai vastaukseksi vain hokeman: ”Natta! Natta! Natta!” Markku mietti päänsä rikki ja yritti huutaa ja ravistella lasta, jotta tämä rauhoittuisi. Poika vain jatkoi kiljumistaan. Todella pitkän ajan jälkeen Markku huomasi, että lapsiraukalla oli nasta syvällä polvessaan.