Sain joululahjaksi puukon. Eikä mitään hintahtavaa pikkumoraa, vaan miehekkään, isoteräisen lapinpuukon, jolla voi irrottaa hirvasporon pään ruhostaan yhdellä sivalluksella. Ilmoittauduin ensi kesäksi vapaaehtoiseksi perkaajaksi Veskoniemen satamaan, että saan viillellä mahdollisimman monta elävän olennon vatsaa auki kesän aikana.
Jokavuotinen kirjalahjani oli tällä kertaa Helvettiin ja takaisin, Marilyn Mansonin elämänkertapläjäys. Selailin sitä muutaman sivun ja vaikutti lupaavan sekavalta tekstiltä. Vielä kun löytäisi aikaa lukea. Olen liian kiireinen lepäämisen ja syömisen vuoksi.
Paavin messun seuraaminen on minulle rakas perinne. Paavi oli tänä vuonna mahdottoman pirteä. Siis ainakin kun vertaa vaikka edellisvuoteen. Viime vuonna seremoniamestarit saivat tuon tuosta olla pyyhkimässä hänen pyhyytensä kuolaa siunatuilla nenäliinoilla. Tänä vuonna Padre veti homma rutiinilla kotiin, tämähän olikin jo hänen 25. vaiko peräti 26. joulumessunsa. Välillä PJPII unohteli pikku asioita, kuten ehtoollisleivän, mutta mitään massiivista mokaa ei sattunut. Hän vetosi saarnassaan rauhan puolesta. Kardinaalikollegio oli hauskan näköinen rauhantervehdyksessä ja Jeesuksen Legioonalaiset rokkasivat, kuten aina. Messu oli rautaa, mutta se tv-toteutus…
Minä en kerta kaikkiaan käsitä miten 48 maahan televisioitavaan tapahtumaan otetaan kuvaajaksi paavin isoveli. Päättelin tämän kameran tärinästä. Messu lähetettiin 72 TV-kanavan kautta miljoonille katsojille, mutta ohjaaja ilmeisesti nukkui tai harrasti seksiä kuoripoikien kanssa. Kun paavi luki esirukousta, näytettiin katsojille pitkiä, 3-5 sekunnin välikuvia yleisöstä. Erästäkin kuolaavaa äpärää zoomailtiin varmaan kolmekymmentä sekuntia. Että osaa hermostuttaa sellainen. Eturivissä istunut hääpari sai enemmän ruutuaikaa kuin koko kuoro. Hirveintä oli kun kuva jäi kameraan, joka kuvasi katedraalin kattoa. Hieno kattohan se on, pakko myöntää, mutta alhaalla show oli kuumimmillaan. Ei näin.
Olisi hieno seurata messua, jonka TV-toteutuksesta huolehtisi joku massiivisiin rock-tapahtumiin erikoistunut ohjaaja luottojoukkoineen.
Kamera lentäisi käsittämättömällä nopeudella koko Sikstuksen kappelin päästä päähän yleisön päitä hipoen, välillä nousten melkein katon rajaan ja lopuksi pysähtyen vaaksan päähän paavin kasvoista. Nopea leikkaus seremoniamestarin kädessä olevaan krusifiksiin ja kuva lähtisi pyörimään akselinsa ympäri. Kun kuoro alkaa laulaa, käytäisiin jokaisen kuorolaisen kasvot läpi kiihtyvällä rytmillä. Yhteislaulun aikana voisi paiskata pyörimään insertin toisesta maailmansodasta, joka loppuisi kuitenkin hellyttävään kuvaan kissanpennusta. Yksikään kuva koko parituntisen spektaakkelin aikana ei kestäisi yli kymmentä sekuntia.
Messua voisi myös hieman värittää. Onhan se tällaisenakin kova juttu, mutta se tarvitsisi hieman massiivisempaa asennetta. Yleisön pitäisi ainakin pukeutua samanvärisiin asuihin. Ja olisiko haitaksi, jos sveitsiläiskaartilaiset partioisivat hieman uskottavamman näköisesti kappelissa. Hyvän shown päälle ymmärtäneeltä Aleister Crowleyltä voitaisiin lainata sisääntulo; paavi voitaisiin laskea tuolilleen näkymättömillä vaijereilla katosta. Rock-estetiikasta voisi ottaa myös vaikutteita, se on tunnetusti toimivaa kamaa. Rolling Stonesilta voisi varastaa sellaisen, että kun maailman lapset kävelevät alttarille, pitäisi katedraaliin vapauttaa 10 000 kyyhkyä. Tosin Rollareilla ne olivat lepakoita, ja ne kuolivat hapenpuutteeseen, mikä oli antikliimaksi.
Monilla kielillä luettavien esirukousten taustaksi voisi pistää jyräämään koko äänentoistojärjestelmän voimalla massiivisen särökitaravallin. Hieno yleisöshockeri voisi olla pikku esitys, jossa Jeesus laskeutuisi taivaista kirkkoon ja suorittaisi taikatemppuja. Lopuksi hän katoaisi savupilveen. Enemmän ja nopeampia urkusooloja. Isä Meidän -rukouksen lopuksi iskisi lavan (alttarin) etuosasta kolme metriä korkeat kipinätornit.
Jos ei muuta niin ainakin paavin liikuteltavan istuimen kylkiin pitäisi maalata liekit.
Pitää mennä syömään kinkkua 14. kerran tänään, että jaksaa nukkua.