Sydämeni lyöntitiheys on tällä hetkellä n. 189 l/m. Käteni tärisevät ja hiki kuivaa ihollani. Kello on 2:20 ja on joulukuun 20. päivä. Tulin juuri paikallisesta anniskeluravintolasta.

En tiedä mistä mielijohteesta lähdin tuolle reilun puolen tunnin kärsimysten matkalle, mutta kadun päätöstäni. Toveri Lehtosalo houkkasi minut Ircistä mukaansa ”yhdelle”. Vastustelin ensin, mutta jostain syystä päätin kuitenkin lähteä.

Olen selvin päin lievästi sanottuna helposti hermostuva, ainakin mitä tulee tilanteisiin joissa samaan tilaan on kerääntynyt enemmän kuin viisi ihmistä. Saavuimme Safarin porteille ja portieeri ilmoitti, ettei narikkatilaa enää ole. Olin kääntyä jo tässä vaiheessa pois, mutta jokin painosti minua sisäistymään tuohon helvetinkoloon. Tätä päätöstä kadun.

Kun kävelin hermostuneesti baarin läpi, aloin käsittämään tilanteen vakavuuden. Baaritiskillä narkoili n. kolmekymmentä ihmistä kun niitä normaaliperjantaina on yhdestä viiteen. Koko baarin asiakasmäärää en osannut edes arvioida. Joka ikinen istumapaikka oli varattu ja seisomapaikoistakin oli pulaa. Aloin kiinnittää kävelemiseeni huomiota.

Olin varma, että jokaisella askeleella on jokin suurempi merkitys ja että joku tai jotkut tarkkailevat liikkeitäni. Huomasin hikoilevani. Onneksi löysin nopeasti pöydän jossa Minna ja toverittarensa Elina istuivat. Seurueessa oli myös Siekkinen-Karjalainen-Meskanen -ketju ja ajattelin, että tutussa ympäristössä ongelmani ratkeaisivat kuin itsestään.

Olin väärässä. En mahtunut pöytään istumaan ja jäin seisomaan keskusteluetäisyyden ulkopuolelle pöydästä. Tunsin katseita niskassani, mutta olin liian kauhuissani kääntääkseni päätäni. Helpotus oli suuri kun vihdoin pääsin istumaan jonkinlaisen arkun päälle pöydän viereen.

Siekkinen avasi keskustelun: – Vanha sosiopaatti, mitä kuiten sinä täällä teet? Sitten hän repesi nauramaan ja kehotti minua juomaan 1200 paukkua kirkasta viinaa, että näyttäisin normaalimmalta. Tämä oli omiaan laukaisemaan minussa ikäviä stressireaktioita. Pääni alkoi hieman nykimään, mutta uskalsin silti jo hieman tarkkailla baarin asiakaskuntaa. Sain jopa nakitettua Elinan hakemaan minulle yhden oluen, itse en tiskin kaaokseen lähtisi.

Aina joulupyhien aikaan kaikki vuosien varrella tavatut ihmiset palaavat viikoksi Ivaloon. Minullekin on 21 ikävuoden aikana ehtinyt karttua jo aikamoinen määrä koulukavereita, hoitopaikkatuttavia, kaverinkavereita, hyvänpäivänmoikkaajia, kaljanpummaajia, työtovereita, taistelutovereita, tutuntuttuja ja ihmisiä jotka luulevat tuntevansa minut, vaikka heillä ei ole oikeasti siihen mitään perusteita. Tässäkin baariotannassa oli kymmeniä potentiaalista moikkaajaa ja kuulumisien kyselijää. Kaikki ovat ok tietyissä tilanteissa, mutta kun hikoilee kuin sika ja huomaa käsiensä tärisevän ja päänsä nykivän on kuulumisien vaihtaminen viimeisenä toivomuslistalla.

Beherit Ingersplizgrieg kävi keskustelemassa Pokeriklubiasioista kanssani ja sain pidettyä jonkinlaisen yhteyden maahan ja tekosyyn olla huomaamatta puolituttuja ympärilläni.

Pääsin viimein pöydän ääreen istumaan. Karjalainen ja Siekkinen puhuivat minulle jotain, mutta kauhu nollasi muistipiirini eikä minulla ole hajuakaan mitä. Toveritar Hautamäki istahti pöytään ja alkoi sättimään minua siitä, että olin aikaisemmin illalla luistanut hänen kemuistaan ja nyt olin kuitenkin baarissa. Katselin ilmeisesti liian hermostuneesti ympärillä vellovaa humalaisten ihmisten merta johon tunsin hukkuvani, ja tämä sai Siekkisen huomauttamaan merkillepantavan hermostuneesta olemuksestani taas kerran.

Tässä vaiheessa oli sama, oliko ympärilläni ihmissyöjäliskoja vai täytettyjä pandakarhuja. Ympäristönhahmotuskykyni oli sen verran heikossa kunnossa. Tunsin kuinka piilolinssi kääntyi väärin päin silmässäni ja niskani raksui kun jännitin lihaksiani niin paljon.

Mielessäni pyöri vain yksi asia: pako. Yritin keksiä aukottominta tekosyytä lähteä. Pyyhin hikeä kaulaltani kun huomasin, että Elina toi minulle olutpullon. En voi sanoin kuvailla sitä olon pahuutta, joka seurasi siitä ajatuksesta, että minun pitäisi vielä viettää pullon nauttimiseen kuluva aika siinä kaaoksessa. Kuulin minulle tarkoitetut sanat puheensorinan seasta kuin ne olisivat tulleet eristetystä lasikopista.

Punertava ja kosteakasvoinen Lehtosalo ilmestyi ihmismassan keskeltä kuin enkeli kuolevalle ja käski soittamaan kun olisin lähdössä. En ollut juonut olutpuollostani kulaustakaan, mutta väitin olevani jo valmis. Nousin pöydästä samalla sekunnilla ja mutisin jotain hyvästiksi. Puskin massan läpi näkemättä mitään. Narikassa mutisin jotain äärimmäisen epäselvää. Takkienjakaja tuntui hitaammalta kuin 75 megahertsinen pentium. Hiki oli kastellut kasvoni ja valui kaulallani. Vaatteet liimautuivat ihoon kuin kylmät, nälkäiset juotikkaat.

En tuntenut oloani turvalliseksi vielä ulos päästyänikään, vaan vasta kun auton ovi sulkeutui takanani, pystyin rentoutumaan hieman. Olin kuitenkin yhä aika vakuuttunut siitä, että joku yrittää murhata minut, jos emme lähtisi välittömästi liikkeelle. Odotimme Lehtosalon tyttöystävää noin vuosikymmenen. Vasta kun jätimme Safari Pubin parkkipaikan taaksemme uskalsin hengittää ulos.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Lehtosalo tokaisi: – Eipä ole saatana koskaan pelottanut yhtä paljon. Päätimme yksissä tuumin, ettemme tekisi vastaavia typeryyksiä enää ikinä. Kun kotiovi sulkeutui, kaadoin itselleni mojovan lasillisen halpaa viiniä. Nyt oloni alkaa olla suhteellisen normaali, mutta lihaksiani särkee hieman.

Uuden vuoden lupaukseni on, etten mene enää ikinä kello 23 jälkeen anniskeluravintolaa selvin päin. Ja pidän aina alkoholia asunnossani vastaavien tapausten varalle.