I Keräilyharrastukseni katkerat kalkkiviivat

(Tarkoitetaanko kalkkiviivoilla muuten alkuun vai loppuun liittyvää? Tuossa otsikossa minä tarkoitan kai loppumetrejä.)

Omnipotentti Perseaukisuus löysi minut jälleen vaikka kuinka yritin sitä julmaa äpärää piilotella ja pakoilla. Keväisin sen sian läsnäolon huomaa kaikista vuodenajoista vahvimmin. Auringosäteet paljastavat talven aikana syntyneet kauhtumat housunlahkeissa ja alkaa tuntua, että pitäisi melkein ostaa kokonaan uusi puku kehdatakseen maalikylillä kulkea. Kalavesien kylmät kannet ovat jälleen avautumassa, mutta narrausvälineistö on yhtä surullisen näköinen kuin juuttisäkkiin suljettu kääpiö joka on pahoinpidelty erityisen raa’asti pesäpallomailoilla ja jätetty räntäsateeseen säkkiinsä sätkimään. Kohta tulva tekee monista paikoista mielenkiintoisia ja kuvauksellisia ja kesän ensi eräreissut kirkuvat ikuistamistaan mutta neuvostovalmisteisen filmikamerani ruojake soitti liittoon ja sanoi sopimuksensa irti. Ennen tätä surullista tapahtumaa, se synnytti ja jätti useamman rullan toukkia koteloihinsa. Nyt ne raukat makaavat hyllyllä surullisina ja syntymättöminä. Ja tällä linjalla eteenpäin.

Menoeriä on siis rajattomasti ja olen ajanut henkilökohtaisen finanssipolitiikkani Gordionin solmuun. Aleksanteri on vainajoitunut ja viimeisen oman miekkani vaihtokauppasin toveri Kallioiselle ammoin. Se siitä kaukokatseisuudesta.

Olen päättänyt ratkaista käteisongelmani keväthuutokaupalla ja verottomalla kirpputorimyynnillä. Kabinetin kätköistä löytyy aimo kasa turhanpäiväistä tavaraa, josta voisi kupata muutaman euron joltain vääräuskoiselta.

Tehdessäni hintavertailuja olin oksentaa syliini epätoivosta ja harmista. Ne jotka seuraavat muitakin sivustoja, joilla jaan tarinallisia paloja elämästäni, tietävätkin jo, että myyntikelvottomaan kuntoon rusikoimani ruma vaasi osoittautui pari viikkoa sitten 350-500 dollarin arvoiseksi moderniksi taidelasiteokseksi. Muutama päivä takaperin surffailin toiseen samanlaiseen aivomiinaan. Eräs sodanaikainen asiakirja, joita omistin aikoinani kolme tai neljä kappaletta osoittautui yli sadan euron arvoiseksi. Kävi kivuliaan selväksi, että olen hukannut ne dokumentit.

Alan käsittämään, että saan tietää ”antiikkikokoelmani” arvon vasta sitten kun olen tuhonnut sen viimeiseen kynttilänjalkaan, kaasunaamariin, pistimeen, koruun, postimerkkiin, sarjakuva-albumiin, keräilykorttiin, seteliin ja kolikkoon saakka. Pitäisi varmaan kaivaa ne kellareista ja sukista (kyllä, säilytän eräitä pieniä hopea- ja kultaesineitä ja fossiileita valkoisessa tennissukassa) ja laittaa koko paska myyntiin välittömästi. Tiedän jo, että nettoan kaiken sen luopumisen tuskan ja vaivannäön jälkeen vain tasan sen verran rahaa, että voin ostaa nykyisen verotason mukaan hinnoiteltua keskiolutta ainoastaan sen verran, että pärjään yhden (1) grillauskerran. Kannatti kuluttaa aikaa, vaivaa ja rahaa ja hamstrata roinaa muutosta muuttoon puolitoista vuosikymmentä.

Kannattaa seurata myyntipaikkoja. Kohta koittaa nimittäin vuosikymmenen timantinkarhein sauma hankkia kotiin mm. tehokas kotitietokone Amiga 1000, edukas, mustan ja valkoisen kaikki riemastuttavat sävyt tarkasti suurelta 14” kuvaruudulta toistava matkatelevisio tai vaikkapa erityisen hyväkuntoinen neuvostovalmisteinen filmikamera tai elämää nähnyt virveli.

II Rajaton perseys

Saamattomuus on perisynneistä se salakavalin. En pysty käsittämään mihin aika on kadonnut vaikka kuinka käyn läpi muistiinpanoja ja kertaan aivohyytelöön jähmettyneitä muistovarastoja. Koulua on jäljellä kolme, neljä nanosekuntia ja huomaan istuvani rästitehtäväkasassa, joka ulottuu hiusrajaani. Ja olen tällä hetkellä kalju. Tehtävät ovat kerääntyneet kolmen vuoden aikana hitaasti kuin stalagmiitti. Lähes jokaisena tämän vuoden päivänä olen aikonut alkaa tehdä niitä. Mutta ei. Miten tämäkin pääsi tähän luiskahtamaan? Teorioita:

1. Joku ilkeämielinen sian oksennus on myrkyttänyt päivittäisen ruokani huumaavalla aineella, joka saa minut uneliaaksi ja herkän motivaationi katoamaan
2. TV 2:n esittämistä 50-luvun kauhuelokuvista – joille olen altistunut säännöllisesti – on unohdettu poistaa kylmän sodan aikaiset piilokuvat ja alitajuiset viestit (Subliminal Messages) ja aivoni ovat taantuneet kapitalistiseen maailmanjärjestykseen istuviksi. Ja kaikkihan tietävät, että Amerikassa, maassa kunnian ja mahdollisuuksien ei tarvitse tehdä rästitehtäviä menestyäkseen.
3. Olen ollut muutaman kuukauden valvekoomassa, mutta koska olen luonnostaankin hiljainen, ei kukaan osannut diagnosoida olotilaani oikein
4. Olen jostain syystä joutunut toisen ihmisen ruumiiseen ja tämä ei ole hoitanut hommiaan kunnolla
5. Kaikki yllä olevat

Pelkästään koulunkäyntini ei ole kärsinyt tästä saamattomuuden vallasta. 5. päivä lokakuuta armon ja herran vuonna 2003 kuvaamamme materiaalinauhat neljäminuuttiseen taide-elokuvaan Tartu tulevaisuuteen Yrjö Veikonpoika lojuvat täsmälleen samassa paikassa kuin mihin ne yli puoli vuotta sitten laskin käsistäni. Tarkoitus oli aloittaa editoiminen pari päivää kuvaamisen jälkeen.

Päivitys: 7.12.2015 Tartu tulevaisuuteen Yrjö Veikonpoika on yhä leikkauspöydällä.
Päivitys: 21.6.2017 Tartu tulevaisuuteen Yrjö Veikonpoika on yhä leikkauspöydällä.

III Elämän pieniä iloja, tuotevalikoiman puutteessa paistuu

Ensi kuulemalta voisi olettaa, että niinkin jokapäiväinen asia kuin jalat peittävän vaatekappaleen hankkiminen olisi tässä ajassa melkoisen vaivatonta, ainakin siedettävää. Olemmehan kulkeneet pitkän matkan niistä ajoista, jolloin piti murhata joku eläin ja ommella sitten suolilangalla sen parkattuja ihon kappaleita yhteen kohmeisilla sormilla niin, että muodostunut vaate suojasi kylmiltä ajanjaksoilta. Eikä nykyaikana tarvitse osata edes neuloa yhteen jonkun muun valmistamia kankaita, sillä senkin tekee joku muu. Yleensä joku väliinputoaja tai vangittu lapsi heikomman elintason maassa, jotta minunlaisellanikin ”köyhällä opiskelijalla” on mahdollisuus hankkia valmis tuote. Ja vielä valita omia visuaalisia mieltymyksiä ja muotinäkemyksiä mahdollisimman tarkasti vastaava vaihtoehto. Kuluttajalla eli minulla on valta valita ja hyödykkeen/palvelun tarjoajan tulee kävellä minua vastaan ja heittäytyä maahan eteeni kumarrukseen.

Paitsi jos sattuu asumaan yleislänsimaisen geo- ja talouspoliittisen ajatusmalliston mukaan tuottamattomalla periferialla. Silloin paikallinen tarjonnan puoli sanelee kysynnän vaihtoehdot, eikä toisinpäin. Ivalon kylän tarjonta petti ja muutkin moninaisenkirjavat syyt ja sattumukset pakottivat minut tilaamaan tarvitsemani farmarihousut postimyynnistä.

Mutta miksi se on niin vaikeaa? Miksi kaikki on niin vaikeaa? Yleensä olen ostanut vaatteeni menemällä fyysisesti sisään vaateliikkeeseen ja käyttämällä hyvin tehokasta tapaa valita oikeankokoinen ja näköinen tuote. Otan sopivan hintaluokan vaatteita kasan, lähtien jostain tietystä koosta laskien pienempiin kokoihin niin, että jokaista mallia vastaa yksi koko. Sitten pikavauhtia kopissa housua jalkaan niin kauan, että ei purista. Juoksujalkaa kassalle ja ulos raittiiseen ilmaan. Vaateostokset täytyy hoitaa tehokkaasti ja nopeasti kuin murha.

Paksussa postimyyntikatalogissa oli housua niin monta mallia, että ahdistuin jo tästä. Se oli kuitenkin vasta alkusoitto. Todellinen haaste oli valita koko. Katalogin viimeisellä sivulla oli kokonainen sivu ohjeita ja sääntöjä siitä, miten koko tulee määritellä. Pienellä painetussa präntissä kerrottiin seikkaperäisesti, mitä tuli ottaa huomioon eri ruumiinosien mittaamisessa. Sitten ruumiinosien mittatulokset haettiin suuresta taulukosta ja niiden väliin muodostunut kuvaaja korreloi kääntäen verrannollisesti vaatteen koon toisen lukuarvon kolmannen potenssin ja toisen lukuarvon neliöjuuren jakojäännöksen kanssa. Tästä johdettiin monimutkaisten ja aikaa vievien laskutoimitusten kautta vaatteen koko.

Ensinnäkin jokaisen ulokkeeni mittaaminen oli vaikeaa, sillä käytössä oli ainoastaan 15 senttiä pitkä geokolmio (tai kulmaviivain, riippuen koulukunnasta). Luulin olevani erityisen älykäs, kun keksin vetää nailonnarun mitattavan lonkeron tyvestä latvukseen ja mitata sitten narun pituus geokolmiolla. Olin väärässä, kuten yleensä. Ilmeisesti mittauksessa oli tapahtunut jonkinasteinen virhe, sillä kun housut saapuivat postiin reilu pari viikkoa myöhemmin, huvituin kyyneliin. Farmarien vyötärölinja seisoi nännieni korkeudella.

Päätin pitää pienen tauon kaikessa yrittämisessä ja ostaa ne kaikkien tunnettujen ja tuntemattomien jumalien kiroamat farmarihousut seuraavan talven ensilumen aikaan.