Eräänä perustasoisena aamuna viime viikolla alkoi kummasti sielua viillellä. Joku kolkutti oveen. Se oli syksy. Samaisella hetkellä verkkokalvoihini oli piirtynyt katodisäteiden monitorille pommittama digitaalinen kuva tuosta ah niin kauniista Juutuajoesta, jota en ollut nähnyt vuoteen. Kaikki paha ja haiseva maan päällä ja alla, metsään on mentävä urbanisoituvan ihmisen, ettei se irtoa kehyksestään ja katoa kapitalismin, materialismin ja lajinsa suuruudentunnon pettäviin valheisiin! Oli palattava periferialle taantumaan ennen kuin lumi verhoaisi erämaat, ajaisi vanhat muuttolintukomraatit takaisin Napapiirin eteläpuolen asutuskeskuksiin ja ennen kaikkea ennen kuin syys piilottaisi eväkkäät jääkansien alle.

Tuuma koki edistymisen toimeksi ja koska Suomi on fyysisesti pieni maa, kipusin 9 000 metriin ja rojahdin jo tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ivalonian teräslintukentälle. Pastori Saarisen flegmaattinen hahmo kiidätti minut soittoruokala Lapin tupaan ja siinähän oltiin, kuin nuoruuden loistonpäivinä konsaan. Otan nyt asiakseni kertoa lyhyin sanoin ja kryptisin aliotsikoin näiden ”loma”päivien ”menosta”.

Keskushermoston totuttaminen leveyspiirin vaihteluihin

Kuten Ivalon taajaman ajanvietto- ja harrasteperinteistön perjantairiitteihin kuuluu, teimme tutkimusmatkan Alkoon. Ja katso seuraavasta lauseesta mitä tapahtui. Siinä se kökötti, viikon uutuuksissa, juuri sen tietyn herkän vaaleanpunaisen sävyissä missä olemme tottuneet sen näkemään. Mieltäylentävän Gladiator -viinin salat on nähtävästi valjastettu kaupalliseen käyttöön. Epäilykselle ei jäänyt edes vierassijaa, Alkosta saa nykyään punaviiniä, joka on tehty itsekehittämämme reseptin mukaan.
Kiisimme Saarisen vapaa-ajattelijaresidenssiin tiristen innosta kuin pekoniviipaleet pannulla. Korkki poksahti auki ja ensi nuuhkaisut vahvistivat vahvaa mutua. Ensi hörppy oli kuin tuopin (kyllä, tällaiset viinit tulee etiketin mukaan nauttia tuopista) suulta olisi auennut madonreikä vuosien takaisiin, puolukkaviinidopingilla sävytettyihin Inarin Nuorten Herrasmiesten Pokeriklubin uhkapeli-iltamiin. Kun hiljeni ja painoi korvansa lähelle nestettä, saattoi kuulla hiljaisen ”Maksoin-Maksoin-Maksoin-Kärsivin maksoin”-mantran. Retkikuntaan liittynyt Kapteeni Karjalainenkin vakuuttui Gladiatorin paluusta. Käykää Alkosta maistiaiset, Rose Anjou Remy Pannier-koodilla tuota korviketta voi lunastaa.

Lapin Tupa kutsui joukkiomme lämpöönsä ja kuinka hirveänä helähtikään Suomen todistetusti karmivin karaoke tottumattoman korvakäytävissä. Veri lähes pulpahti. Sadan tutun tapaaminen, pari bisseä ja kotia nukkumaan.

Eipä se ihan onnistunut. Visio oli pystyttää basecamp kylän keskustaan, entiseen vuokrayksiööni Kabinettiin, jota hallinnoi nykyään nuorempi veljeni. Velipojalle on luoja suonut aivan käsittämättömät unenlahjat eikä mies hirveästi reagoinut mobiiliviestimillä välitettyihin herättely-yrityksiin. Valuin Saariselle ja kömmin lopulta petiin.

Saastaisuuteen herääminen on Helvetin esileikkiä ja kuinka opetukset lopulta muuttavat miehet hiiriksi

Se oli kauheaa. Ei, se oli enemmän kuin kauheaa. Minulle ei ole vielä neljännesvuosisataisen eloni aikana käynyt näin kertaakaan, mutta olen kuullut että sitä sattuu ja että se sattuu. Kun avasin silmäni olin melko disorientoitunut, olinhan 1 000 kilometrin päässä kotoa. Käänsin kalloni koloissa muljahtelevat valonaistinelimeni horisontaaliseen asentoon ja siinä se peto oli. Rumin akka minkä olen ikinä nähnyt rötkötti vieressä ja kuorsasi kuin ilmestyskirjan pasuuna. Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Suljin silmät paetakseni tuota kauheutta ja mietin. Puren käteni poikki ja karkaan, niinhän Isojen Poikien mukaan tällaisissa tilanteissa tulee toimia. Ei, puren kieleni poikki ja hukuttaudun vereeni, se olisi armollisempaa. Jos päätän jäädä eloon, on lähdettävä päiväkoneella takaisin Helsinkiin. Loma on kuollut joka tapauksessa. Pikkuveli, sinun sikeä unesi on tuhonnut veljesi.

Raotin vielä luomiani ja toivoin, että olisin nähnyt jotain peikkoharhoja tai jotain vastaavaa. Rotko näytti etäisesti tutulta. Siristelin lähitaittoisia silmämuniani ja tunnistin otuksen: se oli yksi paikallinen rap-artisti. Mies, lisään, ja olimme molemmat täysissä pukeissa. Huh, liippasi läheltä.

Konkoilin järkyttyneenä elämään ja keittiössä kööri jo juonikin muita aktiviteettejä. Nuorimmat olivat vielä umpihumalassa (jumalattomat) mutta Pastori Saarinen ja eräs nuorempi sälli olivat yllättäen täysissä sielun ja ruumiin voimissa kuten minäkin. Jopa niin täysissä, että liikahdimme autokyydillä Veijon Essolle!

Essokahvit kohmelossa. Kaikkien Ivalo-perinteiden kantamuoto.

Ostin säkillisen lounassillileipiä kahdella eurolla. Ne toimittaisivat eväiden vaativaa virkaa vuoden ensimmäisellä matkallani erämaahan. Hetki oli koittanut. Meskasjussi, Kapteeni Karjalainen, Pastori ja minä vaihdoimme rumat vaatteet päällemme ja ajoimme Inariin. Kohta upottaisin pyytimeni syvälle Juutuaneidon kosteaan kohtuun.

Vahva tuntemus oli johdattamassa meitä Jurmukosken pohjoisrannalle. Koska käytössämme ei ollut venettä joen ylittämiseen, meidän olisi pitänyt ajella metsäteitä niin lähelle jokea kuin mahdollista ja patikoida pari kilometriä metsän läpi joelle. Käytäntö tuli poikkiteloin tiellemme jossain vaiheessa. Olimme taas perinteisen hyvin varustautuneita. Ei karttaa eikä kompassia tai muitakaan apuvälineitä, eikä kukaan ollut käynyt paikalla aiemmin. No, langattoman viestinnän aikakaudella otimme navigaattoriksi Porissa jumineen toveri Siekkisen. Homma menikin kohtalaisen hyvin siihen asti, kunnes jätimme taaksemme matkapuhelinten kuuluvuusalueen. Pääsimme jonkin tien loppuun (emme olleet varmoja mikä tie se oli) ja n. 20% varmuudella meidän olisi pitänyt suunnistaa kaakon ja etelän välille ja puskea kolmisen kilometriä tuntemattoman metsän läpi ja pimeässä vielä takaisin autolle. Varma voitto.

Mutta sitten tapahtui jotain ennen näkemätöntä. Me emme lähteneet. Jotenkin vihdoinkin, kaikkien eksymisten ja metsissä harhailujen ja vaaratilanteiden jälkeen olimme sisäistäneet, että ei tuollaisessa ole minään järkeä. Kaipa se on sitä aikuisuuteen kasvamiseen kuuluvaa riskinhallintanäkemystä tai muuta sellaista latistusta, mutta joka tapauksessa käänsimme keulan ja palasimme parikymmentä kilometriä takaisin. Menimme tutuille seuduille Saukkonivalle, eikä tähänkään kertomukseen saatu minkäänlaista seikkailua.
Eihän sieltä mitään tullut, sehän on selvää. Perinteiset pari haukea virtapaikoista säikyttivät kyllä jalat veteliksi ja masensivat hermoston huonoon kuntoon, mutta kaikesta hyppimisestään huolimatta kalat vain eivät olleet nälkäisiä.

Mutta kyllä sitä oikeasti herkistyi kun vuoden tauon jälkeen kuuli joen äänen, haistoi metsän, näki linnut, ötökät ja porot ja auringonlaskun ja naukkasi kuksallisen vettä uomasta. Hehkuttaisin luonnon kauneutta ja sen sellaista enemmänkin, mutta en kehtaa.

Pikku patikan ja ulkoilmalle altistumisen jälkeen nukuin painajaisettomat, virkistävät yöunet Kabinetissa. Ensimmäistä kertaa viikkoihin minulla oli jopa tyyny ja peitto käytössä. Elämä voisi olla pienten tyytyväisyyden hetkien paloista väsätty vene, joka pysyisi aivan hyvin pinnalla jos siihen ei lastattaisi keksittyjä velvollisuuksia, kilpailua, stressiä, rahahuolia, talouskasvua, missioita, visioita, kateutta, työuupumusta ja lomaväsymystä, Dr. Philliä ja muuta nyky-yhteiskunnan purematta nieltyä kuonaa.