Katu-uskottavista CP55 Multimedia Speaker System -merkkisistä, kahdeksan senttiä korkeista yhden elementin tietokonekaiuttimistani on toisen mykistänyt iäksi oikosulku, mutta sen ainoan pihinästä alkoi puskea äsken Creamin Those were the days. Miksei muisteltaisi menneitä? Valitaan aihealueeksi käytännön pilat ja jekkuilut.

Virtsanjuojalapsi

Arvoisa tuomari, hyvät valamiehet ja yleisö, asianajajani neuvoi huomauttamaan, että olin tämän ajattelemattoman ilkeilyn sattuessa vielä edesvastuuton piipero, tarkemmin määriteltynä noin 6-vuotias. Oli kaunis kesäinen päivä ja olin erään kaverini kanssa leikkimässä jotain mitä kauniina kesäisenä päivänä voi leikkiä Ivalossa.

80-luvulla saivat lapset mennä ja tulla ilman vanhempien valvontaa heti kun ne pääsivät liikkeelle omin neuvoin. Päivä oli optimaalinen koiruuksiin, mutta vähä-älyinen naapurinpoika, joka oli meitä vuoden, pari nuorempi, siis aivan toukka vasta, seuraili meitä minne menimmekin. Emme uskaltaneet tehdä mitään ilkeyksiä kun todistaja oli koko ajan kintereillä. Asialle oli tehtävä jotain. Meidän kanssamme ei, helvetti soikoon, pelleillä.

Päätimme antaa pojalle myrkyllisen opetuksen. Meillä oli Jaffa-pullo, jossa oli vielä jäljellä pohjat. Jatkoimme ainetta niin sanotusti omalla tuotoksella. Kun poika taas saavutti meidät ja tuli norkoilemaan seuraamme, tarjosimme pojalle ystävyyshuikan. Pojan ilme kirkastui kun sai herkkujuomaa kuumana päivänä ja se ottikin kunnon kulauksen. Ja toisen. Sillä kesti hetken tajuta asiain tola, mutta kun se sen tajusi, niin kyllä se oli rikki. Se alkoi itkeä ja huutaa ja juoksi kotiinsa eikä sitä moneen päivään näkynyt.

Paskaa äidin työpaikalla

Olin ala-asteella, ylemmillä luokilla. Olin löytänyt Pahkasian ja sitä myöten elämälleni suunnan. Lehden viimeisillä sivuilla postimyytiin sarjakuvia, krääsää, propellihattuja ja hupailuvälineitä. Tuhlasin merkittävän osan budjetistani Populaarikulttuurin virallisen postimyyntikatalogin tuotteisiin.

Äitini oli töissä työvoimatoimistossa. Poikkesin usein siellä taskurahankerjuulla kun olin matkalla koulusta kotiin. Kerran käydessäni siellä olin varustautunut hilpeyttämään tunkkaista virastofiilistä asteella. Asettelin todella aidon näköisen, Pahkiksen Katalogista tilatun kumipaskatortun toimiston käytävälle. Sitten hain äitini katsomaan sitä. Valehtelin jotain asiakkaasta, jolla oli koira mukanaan. Äidin työkaverit ja pomokin tulivat paikalle ja kaikki olivat suunniltaan, kun toimiston auvoa oli niin järkytetty. Mietittiin syyllisiä ja jatkotoimenpiteitä. Sanoin, että voin kyllä siivota jätökset pikku korvausta vastaan. Hinnasta sovittiin. Kävelin pokkanaamalla tortulle ja poimin se käteeni. Virkailijaraukat olivat aivan avosuisen järkyttyneitä. Totuus paljastui, ja uskon, että punakasvoiseksi häpeävällä äidilläni saattoi käydä mielessä olisiko jälkiehkäisy liian myöhäistä. Voisikohan olla jopa niin, että tuo tapahtuma olisi saattanut minut jollekin mustalle listalle josta johtuvat myöhemmät moniongelmani työvoimatoimiston kanssa…

Jo riittää ulosteista, tai no, vielä yksi vaikka se ei olekaan varsinaisesti mikään käytännön pila. Tarinan nimi olkoon

Suolistojekku ja ampiaisansa

Olimme taaperoina leikkimässä ulkoleikkejä serkkuni kanssa jossain naapurin maatilan takametsissä, kun äkkäsimme tunkiolla teurasjätekasan. Se oli tuore läjä, samana päivänä lahdatun lehmän sisukset.

Lapsen uteliaisuudella menimme tietysti tökkimään höyryäviä suolia ja hukkaelimiä kepeillä. Serkkuni polvistui kasan vierelle tutkimaan tapausta. Huomasin tilaisuuteni koittaneen. Serkku tökki keskittyneesti lyhyellä kepillä pötsiä, verkkomahaa, satakertaa tai juoksutusmahaa, mistä niistä tietää, mutta sellainen suuri kalvosäkki se oli. Nappasin serkun selän takana käsiini niin suuren kiven kuin jaksoin nostaa ja rojautin sen kalvosäkin päälle.

Kalvosäkki repesi ja sanoinkuvaamattoman inhottavaa ainesta purskahti aivan naurettavan paljon serkkuni käsille, kasvoille ja vaatteille. Se haju oli aivan järkyttävä.

Että minulla nauratti ja naurattaa vieläkin, kun ajattelen sitä näkyä, kun itkuinen serkkuni kaapi iljettynessä paniikissa lemuavaa kuonaa päältään ja iholtaan.

Jekutin serkkuani kivellä vielä toistamiseen, seuraavana kesänä. Kerroin serkulle, että metsään pystyttämässäni pressukodassa oli jemmassa kokoelma tuhmia ja kiellettyjä Myrkky-lehtiä. Serkkuhan siitä innostui ja ryömi kotaan ja sulkien oviaukon perässään. Juoneni oli kuitenkin diabolinen – kodan tynnyrikamiinaan oli nimittäin rakentunut suuri ampiaispesä. Tiputin savupiipusta kivemurikan ampiaispesään ja kota räjähti täyteen raivostuneita pistiäisiä. Kodasta alkoi kuulua kiljunta, ja minä repesin kauhunsekaiseen nauruun ulkopuolella.

Sarvipäinen majademoni

Laskimme puoluetoveri Lehtosalon kanssa mäkeä Rajanrannassa, kotirantaani vastapäätä. Se oli yleinen mäenlaskupaikka ja jossain vaiheessa paikalle saapui kaksi meitä pari vuotta nuorempaa jannua. Jossain vaiheessa toteutimme ilkeän juonen. Mystisesti se vain syntyi, emme suunnitelleet sitä mitenkään, mutta olimme molemmat jutussa mukana ilman mitään käsikirjoitusta, kuin telepaattisesti juonien.

Kutsuimme pojat katsomaan majaani, pahaenteistä Pääkallomajaa, joka sijaitsi lähimetsässä. Koko lumessa kahlatun matkan ajan kerroimme pelottavia juttuja majasta, siellä asuvista haamuista ja kuinka koko alue oli yhtä hautausmaata ja uhripaikkaa. Vaikka ei ollut kovin myöhäinen ilta, oli kaamos ja hyvin pimeää ja yleispelottavaa.

Pääkallomaja kohosi uhkaavana pienen aukion keskellä. Sen vieressä oli toteemipaalu irvistelevine kasvoineen, outoja esineitä ja aseita roikkui oksista ja pilkotti lumesta, joka puolella oli roskaa ja nuotionpohjia. Sanoimme pojille, ettemme voineet päästää niitä heti sisälle, sillä ensin oli kysyttävä ”majan hengeltä”, eräänlaiselta demonilta lupa. Avasin oven lukot ja menin sisälle. Kuulin kuinka Lehtosalo kertoili ulkona pojille hämäriä legendoja majan hengestä. Säilytin majan sisällä muutamaa eläimenpäätä ja kalloa suuresta kokoelmastani ja otin käyttööni melko tuoreen lehmän pään. Siinä oli vielä hieman verisiä lihaksia ja nahkaa ja se oli julmetun suuri.

Kysyin kuuluvaan ääneen majan hengeltä, haluaisiko se ottaa vastaan uudet tulokkaat. Sitten aloin kiljua ja ölistä jotain sekavaa. Kannattelin kalloa pääni edessä, potkaisin oven auki ja syöksyin huutaen poikia kohti. Ne alkoivat kirkua ja säntäsivät pakoon. Juoksimme niiden perässä monta sataa metriä huudellen ”te kuolette, tahdon teidän sieeeelut”.

Kun takaa-ajo saavutti rannan, heittäydyimme katajapusikkoon piiloon ja jatkoimme huutelua sieltä. Pojat juoksivat taakseen katsomatta koko matkan vastarannalle ja suurta mäkeä ylös. En tiedä kummilla oli tulla ennemmin virtsat hopeahaalareihin, mutta meillä se oli kyllä hyvin lähellä.

Karhu

No, kylläpä minulle se kostettiin. Olin aika arka lapsi muutenkin, mutta todella paljon pelkäsin karhuja. Ala-asteikäisenä olin isän kanssa kalalla jossain syrjäisellä erämaajärvellä, kilometrien päässä autostamme. Huomasin äkkiä, että isä oli kadonnut näkyvistäni. Niin kävi usein, se oli paljon nopeampi kävelemään ja halusi kulkea usein edellä, etten rymistelisi kaloja karkuun.

En hätääntynyt pahemmin, arvelin sen vain ehtineen seuraavan niemen taakse. Järvi oli pieni, joten emme voisi eksyä kovin kauas toisistamme. Heittelin virveliäni upoten ajatuksiini kaiken luonnon rauhan keskellä.

Äkkiä kuulin viereisen vaaran rinteeltä katkeilevien oksien ääntä. Metsässä aistit terästyvät ja jokaiseen yllättävään havaintoon reagoi voimakkaasti, se on jokin primitiivinen juttu. Poro, poro, poro, se on vain poro, rauhoittelin itseäni ja jatkoin heittelemistä.

Sitten kuulin sen, vertahyytävän murinan. Tuntui sananmukaisesti siltä, kuin vereni olisi hyytynyt raajoihini, muistan sen vieläkin. Kuuloharha, hirvaan rykimistä, kurkkumätäinen piekana, ehdin koettaa selitellä, mutta sitten se kuului uudestaan. Olisin pinkaissut karkuun, mutta en tiennyt mihin suuntaan lähteä ja jalatkin olivat vetistä puuroa. Murina muuttui kovaäänisemmäksi ja oksat katkeilivat metsässä jo aivan vieressä. Olin itkun partaalla. Sitten paskaisesti naurava isä ilmestyi pusikosta. Ja voin kertoa, että se ei ollut todellakaan ainoa kerta kun se teki niin kalareissuillamme.

Pommi Datsunissa

Tässä en ollut itse (onneksi) mukana, vaan se sattui eräällä vanhemmalle kaverilleni kultaisella 90-luvulla.

Pojat olivat saaneet jostain laatikollisen dynamiittia, tietyömaalta kaiketi. Siis juuri sellaisia pötköjä mitä näkee piirretyissä. Illan ratoksi pojat ahtautuivat pieneen Datsun 100A:han ajelemaan pillurallia pitkin kylää, ja ottivatpa vielä tukevan keskikaljahumalan päälle.

Tietysti jossain vaiheessa ne alkoivat sytytellä tulilankoja ja heitellä pötköjä auton ikkunasta. Tuloksena oli aina mieltäylentävä räjähdys ja lumipenkkojen suurimittainen tuhoutuminen, ne eivät olleet mitään lällärikamaa ne.

Hauskaa riitti kunnes eräs räjäyttelijä sytytti tulilangan, mutta tiputti räjähteen vahingossa käsistään jalkatilaan. Pötkö vieri penkin alle. Syntyi melkoinen paniikki. Kaksiovisesta autosta on yllättävn vaikea päästä sellaisessa tilanteessa ulos, varsinkin kun pojat olivat vielä suhteellisen isokokoisia kehonrakentajia. Huudon ja mellakan jälkeen suurin osa oli päässyt Datsunista ja ne ryömivät, konttasivat ja juoksivat kauemmas, kuka mitenkin taisi.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Paitsi se tyyppi, joka tiputti pommin autoon alkoi nauraa. Selvisi, että se oli ruuvannut nallin irti pötköstä, eikä dynamiitti räjähdä pelkällä tulilangalla. Sitä nauratti niin kauan kuin pahoinpitely alkoi.