Päivät pitenevät jo Yönpuolen Lapissakin, kaamos alkaa olla selätetty. Sydäntalvi Ivalossa oli kaunis, mutta kieltämättä aika raskaanlainen aivoille ajoittain. Kuvailin hieman arkea ja näkymiä Punaisen mökin ympäristöstä ja viereisen Neitiaavan suoalueelta muistoksi.
Pimiä & Kylymä
Kaamoshan on pimeä, go figure. Sininen pastellihetki on järjettömän nätti, mutta päivän valoisa on olemattomampi kuin muistinkaan. Siinä ei ehdi pahemmin retkeillä tai muutakaan. Ja jos tykkää herätä iltapäivällä kuten minä, ei näe valoa lainkaan.
Yläpuolisessa videossa olemme kävelyllä joulukuussa, kello on 16:30. Kolmen-neljän maissa on yhtä pimeää kuin yöllä.
Olen aina väittänyt, että ei se pakkanen hidasta menoa, sehän on vain pukeutumiskysymys. Olen aina valehdellut. Tai sitten hyväksynyt kermaperseisyyteni vasta nyt. Tammikuun jatkuvilla 28-36 asteen pakkasilla ei liiemmin viitsinyt ulos astua, vaikka vaatteiden puolesta olisi teoriassa pärjännyt.
Kävi myös ilmi, että Punainen mökki ei ole ehkä 100% talviasuttava. Joinain öinä hytisimme peittojen alla villapaidoissa ja pipo päässä. Sisälämpötila pysytteli päivisinkin linkolalaisen syväekologisena.
Olen nykyään myös sitä mieltä, että 16 kilometrin maitokauppareissun tekeminen fillarilla pakkasessa on vähintään semiankeaa. Semminkin kun sen taittaa auraamatonta ja/tai polanteista ja/tai vaarallisen liukasta ja valaisematonta tietä pitkin.
Tiedättekö sen ilmiön, kun seksuaalisen elämänvaiheen jättäneet papat nostavat housut vyötäröltä vatsan päälle. Se on nyt myös minun elämääni. Aivan sama. Olen täysin tietoinen, kuinka vähäisissä määrin se on puoleensavetävää, mutta kun ilman kosketus iholle saa nenän välittömästi evakuoimaan desin limaa viiksiin, niin vähintään verkkareiden alle puetut siniset villahousut nousevat navan päälle. Tämä tuntuu jotenkin tärkeältä rajapyykiltä nuoruudesta luopumisen prosessissa ja uuden, tylsän keski-ikäisen identiteetin hyväksymisessä.
Kun lämpötila nousi ensi kerran -18 asteeseen, se tuntui aivan ihanan lämpimältä, kuin kesä olisi saapunut.
Mutta onhan Lapin talvi hiljainen, rauhallinen, puhdas, kuulas ja kaunis. Varsinkin öiseen aikaan yksikseni liikkuessa koin pysäyttäviä hetkiä, joiden aikana tuntui, kuin olisi astunut johonkin toiseen todellisuuteen, missä olin täysin yksin. Ne hetket riittävät melkein perustelemaan kaiken hienoisen epämukavuuden.
Tämä talvi ollut mielestäni siskojaan sorjempi, jos vuodet ovat sisaruksia. Inarin seuduilla on saatu paljon lunta ja pakkanen on pitänyt puut kuurassa tavallista pidempiä aikoja. Pilvettömällä kelillä pimeäkään ei ole niin pimeää – revontulia leiskui ja täysikuiden aikoihin Neitiaavan puuttomat aukeat kylpivät sinisessä valossa.
Talven 2017-2018 top-4
- Piian uusi koiranpentu Halla-vauva
- Navan päälle nostetut housut
- 200 senttiä leveä, norjalainen untuvapeitto
- Takkatuli
Jengi on siinä jaksossa, että alkoholi tekee liian sairaaksi, mutta ei oikein kellään ole lapsiakaan. Jäljelle jäävät yhdistävät tekijät ovat meemit, masentuneisuus, luonto ja lemmikit. Talvella ei ole marja- tai kalareissuja, niin koirien hoidosta ja vaivoista sitä puhutaan. Tässä sosiaalisessa todellisuudessa koiranpentu on suurtapaus. Halla-vauva. Voi voi voi. Niin niin niin.
Kaamosmasennusta en myönnä sairastaneeni, mutta tammikuun lopulla alkoi olla sellainen olotila, että kun heräsi, oli yö, kun oli töissä, oli yö ja kun meni nukkumaan, oli yö. Väsymys pesi lihaksissa ja luissa ja syvällä pään sisällä, vaikka unitunteja olisi ollut miten paljon.
Kun näimme auringon ensi kertaa parin kuukauden tauon jälkeen, näytti se aivan epätodelliselta, kuin tietokoneella tehdyltä erikoisefektiltä. Sitä oli pakko tuijottaa niin kauan, että silmät tulivat kipeäksi. Muistui mieleen kuinka ala-asteella aina kaamoksen päättymisen hetkellä kaikki meidät toukat paimennettiin kolmannen kerroksen käytävän ikkunoille tervehtimään kaasupalloa. Samalla käytävällä Markku raapi rehvakkaasti haarojaan ja ilmoitti, että munakarvat ne kutittaa. Se oli etupartiossa niissä asioissa, minulle alkoi kasvaa karvat vasta niihin aikoihin kun sai jo Teboililta itse ostaa tupakkia. Se oli joskus 16 se ikäraja ja Ivalossaki oli 5 miehitettyä huoltoasemaa, Unska eli Unioni oli, siinä missä on nykyään Matkahuolto ja – ei perkele, nämä napaan nostetut villahousut laukaisivat jonkinlaisen vanhain aikain muistelupsykoosin.
Pastellisävyt vahvistuivat voimakkaammiksi väreiksi, nopeasti pitenevä päivä päivältä. Ja siinä se kai oli, tylyin talvi taputeltu. Eilen oli jo suojaa, piipunjuurelta tiputteli sulamisvettä sisään mökkiin.
Laskin, että viisi kuukautta on Tahkotörmässä vierähtänyt. Se on mennyt pelottavan nopeasti, ja yksinkertainen arki on ollut läpileppoista. Minun aikani Lapissa alkaa kuitenkin tulla päätökseen. Kuun vaihteessa pitäisi jo vaihtaa valtiota. Mieli haikeutuu jo hieman etukäteen, mutta tuntuisi siltä, että palailen Inarin seutuville viimeistään syksyyn kuin jokin käänteinen muuttolintu.