Syyskuussa tuli tasan vuosi vailla vakituista asuntoa. Kiertolaisuuden paras puoli on se, että se mahdollistaa tarttumisen Suuren Magneetin eteen heittämiin mahdollisuuksiin. Monestikohan sitä on kaupungin ruuhkassa ja loskassa kyntäessä käynyt mielessä, että miltä tuntuisi asua pienessä, syrjäiseessä mökissä jossain päin Lappia?
Ajelehdin Inarin kirkonkylältä tänne ihmisettömämpään Ivalojoen alajuoksun auvoon viisi viikkoa sitten. Paikka on mukavan syrjässä, ensin Ivalon kyliltä pikitietä viitisen kilometriä Murmanskia kohti, ja sitten katuvalotonta hiekkatietä rapia kolme kilometriä joenviertä alas. En voinut uskoa onneani kun asetuin taloksi.
Mökki piilottelee tiheässä pusikossa joen rannalla. Öisin on pimeää kuin luolassa. Läheisen valtavan suon, Neitiaavan kurjet ölisevät pimeydestä kuin kännissä. Tai ölisivät, nekin ovat jo lähteneet etelään. Lintuja lukuun ottamatta onkin hyvin hiljaista, mitä nyt ohikiitävä vene saattaa pörähtää, naapurin Joukon työkone käydä, tai Viekkalan koirat haukkua toisella puolen jokea joskus, kun jotain epäilyttävää on tekeillä.
Ääniä pimeydessä
On myönnettävä, että ensimmäiset yöt mökissä eivät olleet pelkkää rentoutumista ja riemussa rypemistä. Valoisan kesän jälkeen pimeys kerta kaikkiaan yllätti. Nellimintien katuvaloihin on matkaa se kolmisen kilometriä. Pilvisenä syysyönä ei erota mitään maastonmuotoja, kymmenen metrin päässä ovesta oleva saunakin katoaa.
Katuvaloihin tottuneelle syyspimeys oli yllättävän kuumoittavaa. Vessaan mennään ulkokautta, pakaste on saunalla ja liiterissä puut, niin pimeässä pihapiirissä on pakko liikkua. Lisäksi olen hereillä yleensä vain öisin.
Olin alkuun itsekin huvittunut alkukantaisesta reaktiostani. Mutta ensimmäisinä kahtena yönä karvat nousivat kirjaimellisesti pystyyn. Joku käveli pihalla. Selvät askeleet ja aivan ikkunan alla. Olin aika saaliseläimenä. Pidin mahdollisena, että kulkija on ihminen, sillä mikä eläin tulisi noin lähelle rakennusta. Päivänvalossa tarkistin jäljet – horsmia oli laonnut metrin päässä seinästä.
Kolmas yö iski melkein jalat alta. Juttelin puhelimessa iltayhdentoista maissa ja astuin ulos terassille. Terassin päädystä ryntäsi jokin suuri varjo kovaäänisesti takapihan kentälle ja metsään. Syöksyin sisälle, enkä uskaltanut ulos ennen kuin kusihätä kasvoi tarpeeksi motivoivaksi.
Onneksi yöllinen piinaajani esittäytyi viimein. Eräänä päivänä keittiön ikkunasta näkyi liikettä. Nuori hirvi riipi lehtiä takapihalla. Myöhemmin olen päätellyt, että se on emästään erotettu, viimevuotinen vasa, joka on hieman pölähtänyt ja siksi hengailee ihmisten pihoilla. Sen emä ja uusi vasa pitävät alueen ryteikköjä reviirinään myös, heihinkin törmää lähes päivittäin.
Pikku hiljaa pimeyteen tottui, parin viikon jälkeen yöt tuntuvat rauhaisilta. Valosaasteettomalla taivaalla leimuavat syysrevontulet ovat sitä paitsi jotain, jota en vaihtaisi kaupungin likaisen oranssiin kupuun ikinä.
Elämä on ollut yksinkertaista ja leppoisaa. Olen nukkunut ihan joka aamu niin pitkään, kun nukuttaa. Aamut on pyhitetty verkkaista kahvistelua, kelailua ja kirjoittamista varten. Aamuna useampana olen vain istuskellut kahvikuppi kädessä rantasaunan rappusilla, tuijotellen joen pintaa ja rantakoivuja kiitollisena. Silloin en tahtoisi olla missään muualla, en tehdä mitään muuta, en olla kukaan muu. Arvokkaita hetkiä.
Käyn n. kerran viikossa kahvilla vanhempien luona ja ruokakaupassa Ivalon Osuuspuodissa sairaannopealla sinivalkoisella Nopsalla. Aivan pikkujuttujen takia kylille ei viitsi polkea, se on kuitenkin parinkymmenen kilometrin keikka. Ja kun sataa, niin pyyhin mieluummin vaikka sukkaan ja syön horsmia kuin lähden palelemaan ja kastumaan. Ivalossa sataa muuten aika usein.
Olen asunut isoimman siivun aikuisikääni kolmosen ratikan vaikutuspiirissä, ja siitä johtuen olen saattanut hieman aliarvostaa yksityisautoilua. Ei ole käynyt mielessäkään hankkia ajokorttia Punavuoressa, mutta nyt se vaikuttaa melko pakolliselta lapulta, jos näillä leveysasteilla meinaa menestyä.
Semisyrjässä olo on kuitenkin taannut sosiaalisen koskemattomuuden. Yhden käden sormilla lasketaan mökin ihmisvierailijat viiden viikon ajalta, olen saanut olla ajatusteni kanssa aivan yksin.
Yksinolo on tehnyt hyvää. Aina kun etätyökiireet hellittävät, luovuus ja leikki tuntuvat olennossa taas. Niitä on ollut ikävä, aivan liian harvinaisia ovat tässä iässä ja maailmanajassa. Aivoihin pirskahtelee ideoita ja outoja juttuja, kuin ei olisi yksin lainkaan vaan hengailisi jonkun puheliaan mykän kanssa.
Kaikenlaisiin touhuihin vain huomaa alkaneensa, suunnittelematta, pakottamatta. Romaanikäsikirjoitus on askeltanut eteenpäin hienosti, mutta hitaasti. Olen opetellut uusia asioita, leikkaamaan videoita, käyttämään ääntä, kikkailemaan kuvalla uusilla tavoilla. Spontaani operettiesitys liipaistuu nopeasti, ja juttelen usein hyönteisille.
Olisinko asustellut täällä mökillä kolmisen viikkoa, kun havahduin siihen, että yksinolo saattaisi alkaa potkia kunnolla. Se on, tiedättekö, hieno fiilis. Olin aivan mielissäni käyttänyt koko päivän siihen, että seurailin ja kuvasin kännykällä tuossa hiekkatiellä punareitisten karvasääskien nussintamenoja välittämättä lainkaan mökkinaapurien kummeksuvista katseista. Sitten editoin materiaalista dramaattisen lyhytelokuvan. Aamuyöllä, umpiväsyneenä, katsoin videon läpi ja repesin nauramaan – mitä helvettiä oikein olen tekemässä. Minunhan piti olla töissä!
Tarina jatkuu toisessa artikkelissa nimeltä Kärpästen herruus vielä jos jaksat. Siellä on seksikkäitä kuvia ötököistä.