Tämä selonteko on tavallaan jatkoa kirjoitukselle Ivalojoki Cabin Fever, jossa todetaan, että muutin viisi viikkoa sitten Ivalojoen alajuoksulle semisyrjäiseen mökkiin ja olen viihtynyt siitä pitäen enimmäkseen yksin kirjoitellen ja töitä tehden.

Öiden hämärtymisen aikoihin koin jonkinlaisen muodonvaihdoksen lentävien hyönteisten ystäväksi, avunantajaksi ja yhteistyökumppaniksi. Jostain minulle tuntemattomasta syystä ne alkoivat kiinnittää huomioni päivittäin. Olen valokuvannut otuksia ja koettanut selvittää sitten keitä he ovat. Olen kirjoittanut hyönteisistä ja lukenut hyönteisistä. Olen haastatellut hyönteisiä ja kutsunut ne lounaalle.

Ehkä niiden muodonmuutos vertautuu omaan eloni uudelleenjärjestämiseen, tai kenties yksinäisyys saa minut etsiytymään kontaktiin minkä tahansa muiden eläväisten kanssa. Tai ehkä vain haisen niin hirveälle vietettyäni viikkoja samoissa vaatteissa peseytymättä, että ne parveilevat ympärilläni koska luulevat minun kuolleen…

Näin syksyn kylmetessä kaikenlaiset pienolennot pyrkivät sisään pirttiin ja saunalle, jotkut kai talvehtimaan, toiset vain kuolemaan. En tiedä mistä ne löytävät reittinsä, mutta joka päivä mökissä tapaa veneperhosia, mittareita, pistiäisiä, kuoriaisia, ampiaisia, vaaksiaisia, sääskiä ja vaikka mitä väkeä.

Kun malttaa pysähtyä ja tuijottaa hetken mitä tahansa arkisenkin näköistä hyönteistä läheltä, huomaa pian, että ne ovatkin kiehtovan kauniita ja sympaattisiakin eläimiä kaikessa vieraudessaan. Kunnioitus värähtää kun muistaa, että päiväkorennot ovat pitäneet tanssiaisiaan jo kivihiilikauden metsäsalongeissa, kieppuneet muinaisia menuettejaan sukupuuttoon kuolleiden sinettipuiden ja suomupuiden valtavien pilareiden saleissa, sata miljoonaa vuotta ennen ensimmäistä dinosaurusta.

Olen oppinut jo jonkin verran, mutta silti lähes päivittäin tapaan jonkin aivan aivotnyrjäyttävän uutuuden. Lajien kirjo on valtava, ehkäpä läheisten suoalueiden ja jokisuiston matalikkojen ja vuopajien ansiosta. Jotain paluuta lapsuuteen tässä on, olin viehtynyt vesimönkiäisiin aina siihen saakka, kun tajusin, että vesikirppujen, siirojen ja korennontoukkien pyydystäminen akvaarioon ei varsinaisesti paranna seksinsaantimahdollisuuksia ylä-asteen kireässä kilpailuilmapiirissä. Nyt sillä ei taida olla enää merkitystä.

Ensi kesän retkistä Piian ja Hannan kanssa tulee hienoja. Piia on hurahtanut lintuihin, Hannan päähän on kasautunut valtavasti tietoutta kasveista, ja minä voin nimetä ötököitä. Voimme kulkea vanhoissa metsissä aivan luonnontiedeksissä, kuin hipahtavat druidipapit ja papittaret.

Tällä erakkouden autuullisuudella on ikävä kyllä rajansa. Liikaa nautittuna alkavat ajatukset kiertää kehiä, lähimuisti pätkiä ja lopulta tulevat ahdistus- ja pelkotilat, ja hyvin nopeasti ihmisten kohtaaminen käy niin vaikeaksi, että kaupassakäyntikin on koettelemus. Metittyminen ei ole leikin asia.

Jokin vuosi sitten vietin kolmisen viikkoa kaamosaikaan mökissä puhumatta kenellekään, valvoen vain öisin. Sekin oli alkuun varsin euforista. Mutta jossain vaiheessa kelat kävivät melko mustiksi, ja hommat vähintäänkin kummallisiksi. Ei mennä siihen nyt sen syvemmin, mutta mainittakoon, että eristyksen finaaliksi sain unihalvauksen, jossa näkymätön olento nousi päälleni ja kosketteli kylkiäni ja kaulaani. Sen jälkeen otinkin aika nopsasti yhteyttä kavereihin ja lähdin käymään kuppilassa.

Huomaan, että tässä viiden viikon kohdalla on ihan hyvä hetki palailla taas sosiaaliseen, ihmisten kanssa jaettuun todellisuuteen. Hyönteiskämppikset ovat alkamassa talvehtimispuuhiin ja ihastuttava ihmiskämppis saapuu pian. Täytyy peseytyä, haudata liftarinjämät, leikata raatelukynnet ja letitetyt korvakarvat, lopettaa yöulvonnat ja opetella taas puhumaan. Voi olla alkuun outoa, kun keskustelukumppani vastaakin värisyttämällä ääniaaltoja kurkunpäällään muodostaen sanoja, sen sijaan, että vain värisyttäisi tuntosarviaan.

Pääkuva: Alaston Lounas, 1991