Valot ovat sammumassa väsyneen Safari Pubin ikkunoista. Kauan ei enää murheensa hetkeksi unohtaneen työmiehen nauru haittaa lähiomakotitalojen omistajien kallisarvoista yöunta, kauan ei enää Piiskuntietä tallaavan näyttelykoiranulkoiluttajan tarvitse sietää nähdä keltaisilla teipeillä raamitettujen lasien läpi iloisesti juopuneita ihmisiä tanssimassa ja muodostamassa perheitä suomalaiseen tapaan. Vuosi sitten valituksia seuranneen aukioloaikalyhennyksen jälkeen koomaan vajonnut, perinteikäs ivalolainen anniskeluravintola Safari on luovuttamassa ja sulkee ovensa lopullisesti uunnavuonna. Loppuajan viina on tarjouksessa, joten ihmiset voivat humaltua haaskasta.

Kirjoitin tämän vuoden ensimmäisessä kirjoituksessani:

”Safari Pub ja sen yökerho Night Club Safari on ollut arjessa väsyneen sieluni lepäämispaikka ja aivojen nollauspysäkki jo ammoisista päivistä alkaen. En edes muista viikonloppua, jona en olisi nuokkunut sen viihtyisässä nurkkapöydässä. Tämä vuosi riisti senkin pienen ilon minulta.”

Elättelin kuitenkin toiveita, että se nousisi vielä tuhkastaan. Turhaan.

Viime perjantaina, toveri Harjun virallisen pikkujoulujuhlatilaisuuden jälkeen kävin viimeisiä, jos en peräti viimeistä kertaa Safarissa Pubissa. Jos paikka olisi ollut ihminen, olisi se muistuttanut zombieta; sen silmissä olisi ollut tyhjä, sieluton katse, aivan kuin se olisi hyväksynyt sen, että se ei ole enää olemassa. Se olisi toiminut vain tottumuksesta, toistellen vielä elossa ollessaan oppimiaan tapoja, mekaanisesti, ilottomasti, haluttomasti. Niin se on toiminut koko vuoden, rampautettuna, kesken iltaa tulevan pilkun kuppilana, enkä ole siksi siellä kovin monta kertaa käynytkään. Minulle Safarin rappio ja loppu on oman, ainoan nuoruuteni rappion ja lopun vertauskuva.

Aika kultaa muistot ja sateet. Safarin tupakansavuinen interiööri nostatteli jostain alimmasta aivokammiosta muistoja menneistä syntymäpäivistä, juhlapyhistä, läpikosteista illanvietoista suurissa juhlajoukoissa ja pienemmistä, parin, kolmen kaverin voimalla suoritetusta perusdonkkauksesta.

Muistan, kuinka uuden vuosituhannen ensimmäisten lämpimien viikkojen yöttömien öiden aikana tuijotin Safarin vessanpönttöä ja tajusin sen monistumisesta, että olisi järkevämpää tilata tuoppi vettä kuin uusi tequila sunrise. Kylmänä kaamosyönä, maailman antaessa kaikkein surkeintaan, kirjoitin masentuneena ja teiniangstini huumassa liukenemattomalla tussilla miesteneriön seinään latinankielisen raamatunlauseen Saarnaajan kirjasta. Vanitas vanitatum et omnia vanitas, siinä seisoi, hieman koukeroisella käsialalla. Vuosien ajan peilasin kulloinkin viettämääni iltaa tuon lauseen kautta siihen, jona olin sen kirjoittanut, ja muistutin itselleni, millä tavoin asiat olivatkaan paremmin/huonommin kuin silloin joskus.

Safarin vessan peileistä katsovat takaisin menneet aikakaudet, sen pisuaarien vesilukoissa kalkkeutuu paikkakunnan historia. Kun pesin käteni perjantaina ja nostin katseeni, muistin kuinka olin ollut samassa paikassa, eri ajassa, eri olentona. Muistin miltä tuntui vuosia sitten katsoa samasta peilistä 49-kiloista, neuroottista sosiopaattia, kuinka erilaista se olikaan kuin katsoa samasta peilistä 72-kiloista, neuroottista sosiopaattia.

Hyvinä aikoina pystyi menemään Safariin norkoilemaan minä tahansa viikonpäivänä, mihin tahansa kellonaikaan ja lähes aina paikkaan eksyi joku tuttu, joka tarjosi huurteisen. Illat venyivät väistämättä neljään eikä huomista ollut. Safari tarjosi puitteet lähestymisille, kohtaamisille ja eroille. Sen jykevien pöytien ääressä on solmittu ystävyyssuhteita, jotka vieläkin auttavat jaksamaan tässä arjessa, jossa taivas on harmaa aina. Sieltä on moni löytänyt ja saanut mukaansa naisen tai miehen, jonka kanssa on sittemmin täyttänyt ihmisenä olemisen tehtävän, luonnon velvollisuuden ja lisääntynyt. Uskon, ja olen kuullut omin korvin, että ihmisenä olemisen tehtävää on täytetty myös ravintolan vessassa.

Safari oli luontainen osa elämää. Palkka- ja työttömyyskorvauspäivinä herkuteltiin Safarin pizzalla ja persaukisuuden syvimpien rotkojen pimeyteen loi valoa ja toivoa se, kun ystävälliset juomanlaskijat myivät vaahdonneen tuopin kahteen markkaan. Lomien aikaan koko Ivaloon paluulehahtanut muualle muuttaneiden lössi kerääntyi päivisin juonimaan mitä illan varalle keksittäisiin. Hyväntuulinen henkilökunta puhutteli nimeltä, kyseli kuulumiset ja palveli hymyssä suin. Joka vuosi kantakävijät saivat ilmaiseksi juoda aivonsa hajalle ravintolan pikkujouluissa. Velaksi ostetun pontikan aiheuttamassa etkojurrissa ei edes tehnyt mieli verollista viinaa, mutta juomanlaskijat eivät koskaan kieltäytyneet laskemasta ilmaisia jäävesituoppeja. Safari Night Club kuului myös tärkeänä osana legendaarisen Ivalon Pokeriklubin toimintaan; voittajat ostivat kolikkokasoilla voitonmaljoja ja häviäjille tarjottiin tuopit, jotta kaikki olisivat vaaleanpunaisen onnellisia.

Muistan, kuinka pääkaupunkiseudulla työskennellessäni saavuin lomille Koto-Ivaloniaan. Menin aina ensimmäisenä Safariin, jossa minut toivotti tervetulleeksi vanhoista tovereista ja paikasta hohkaava lämpö, jollaisesta sain vain kostunein silmin haaveilla Vantaan lähiöiden pystybaarien betoninsieluttomassa kylmyydessä, jossa työntekijät tahtoivat joka kerta nähdä paperini ja jossa paikalliset juopot vittuilivat murteestani jos erehdyin suuni avaamaan.

Kun Safari Pub sulkee ovensa, sulkeutuvat siis teräsovet myös nuoruuden parhaiden päivien muistoa säilyttävissä kammioissa. Sinne teljetään lapsellinen usko huomisen paremmuudesta, luottamus omiin kykyihin ja nuoruuden innostus, jonka humalluttamassa mielessä maailma tuntuu mielenkiintoiselta paikalta, jossa mahdollisuudet eivät kuunaan lopu. Tästä alkaa katatoninen loppuelämä. Tehdään kaiken kannalta merkityksettömiä töitä totaaliseen väsymykseen saakka kuin robotit, jotta saadaan rahaa, jolla ostaa tarpeettomia tavaroita ja kelvotonta viinaa, jolla turrutamme massakulttuurin murhaamaa mieltämme. Kasvatetaan lapsia, jotta tuntisimme saaneemme jotain aikaan. Lapsia, jotka vihaavat meitä sen vuoksi, että olemme vastuussa siitä, että heidät on synnytetty tähän sadistiseen, ahneuden raiskaamaan, arvotyhjään, tunteettomaan, kylmään maailmaan, jonka olemme rakentaneet loppumattoman typeryytemme temppeliksi tälle loppuun kuluttamallemme kivelle.

Ehkä jonain päivänä, kun olen matkalla ankeaan lähiökerrostaloasuntooni turhalta toimistotyöpaikaltani, tunnen kuinka en saa henkeä. Hoipertelen nurkan taakse ja löysään solmiotani. Se ei auta, avaan vielä kauluspaitani ylimmät napit. Silmissä alkaa tummua, ajatukset ovat sumuiset, voi melkein tuntea kuinka solut ahmivat viimeisen henkäyksen viimeiset hapet. Kun lysähdän polvilleni märälle, mustalle asfaltille, vilkaisen raskaiden luomieni alta alaspäin ja näen: kulunut Safari Pubin t-paita. Repäisen kauluspaitani auki niin, että napit sinkoilevat ja paljastan Safarin ylvään logon kuin Teräsmies s-merkkinsä. Hengitän syvään ja tunnen savusumuisessa kaupunki-ilmassa pienen palan Tunturi-Lapin raikasta talvi-ilmaa. Kävelen vakain askelin lähimpään anniskeluravintolaan, tilaan kaljan, tuijotan sen rauhoittavaa väriä ja otan pitkän, pitkän kulauksen. Hymyilen, ensi kertaa aikoihin.

Aamulla myöhästyn töistä, sillä sairaala ei tahtonut päästää alkoholimyrkytyksestä toipuvaa liian aikaisin pois. Pää on kipeä ja esimies pahalla tuulella. Viereisen työpisteen huonosti meikattu ämmä näyttää kieltä ja tekee käsillään eleen, esittää sitten työntävänsä sormet kurkkuun ja hymyilee päälle ivallisesti.

Palaute

Muhamuono · Dec 22th (Wed) 2004
Missäs sitten nollaat pääs julkisesti

Iktyonomiopiskelija Karjalainen · Dec 20th (Mon) 2004
Itseä ei juuri ”Haarikan” kiinnimeno haittaa. Tämä kaikki ei suinkaan ole vielä ohi eikä pahinta ole vielä nähty. Huhujen mukaan Naamabaari eli Tellu olisi myynnissä. Mites sitten Ivalon ja sen alkoholistien käy, kun ko. ravintola myydään helluntaiseurakunnalle päihteettömäksi kerhotilaksi??? Pelottaa. Verenpaine kohoaa.

ierikki · Dec 16th (Thu) 2004
Tämä herätti suuria tunteita ja sai kyyneleet kihoamaan silmiin Usko huomiseen meni… kiitos <3

Vastaus: Eipä kestä. Pisuaarien ja dokaamisen romantisointi kirvoittaa aina kyynelnesteitä ulos.

Tarmo · 6. huhtikuu 2007, 10:09
:’( Aika entinen ei koskaan enää palaa.