Tämä kirjoitus sivuaa tositapahtumiin pohjaavan Viemäri-novellin taustoja ja sisältää spoilereita. Jos haluat lukea novellin, se löytyy täältä: www.deliriumdeli.com/viemari/

Normaalia arkea aivojen lavastamilla näyttämöillä

Kirjoittelin parin vuoden tauon jälkeen novellin. Siinä viemärissä asuva nainen joutuu alligaattorien jatkuvien hyökkäysten kohteeksi, eikä voi ymmärtää, miksi hänen aviomiehensä tai muut kadunpinnan ihmiset eivät auta häntä.

Ensinnäkin, olen hyvin pahoillani M. Night Shyamalalaisesta ”kaikki olikin vain unta” -lopetuksesta. Käytin muuten samaa trooppia menestyksekkäästi tokaluokalla vuonna 1990 Kirjoitusseura Kiisan kirjoituskilpailutyössäni Yöjuttu. Mutta Viemäri-novellin liha ei ole mielestäni lopetuksessa, vaan kertojan näkökulmassa. Kirjoitus pohjautuu nimittäin tositapahtumiin.

Kolme koomakertomusta Redditistä

Reddit-sivustolla on käyty vuosien varrella kymmeniä keskusteluita, joissa ihmiset ovat kertoneet mitä ovat kokeneet syvien tajuttomuuden tilojen aikana. Yleensä kyseessä ovat olleet keinotekoiset koomat, joihin potilas on nukutettu leikkauksen tai vakavasta vammasta toipumisen ajaksi, mutta keskusteluissa on ollut myös vakavia pään alueen traumoja saaneita.

Valtaosassa näistä kokemuksista potilas ei muista mitään herättyään. Tai muistikuvat ovat sekavia ja fragmentoituneita. Muutamissa poikkeustapauksissa aivot tuntuvat rakentaneen koherentteja kokonaisuuksia, kestäviä, (omaehtoisen) loogisia simuloituja maailmoja, joissa tajuton on elänyt ja toiminut pitkiäkin aikoja. Nämä tilat poikkeavat ns. lock down -syndroomasta, jossa potilas on tietoinen tilanteestaan, mutta ei pysty liikuttamaan kehoaan. Koomamaailmassa elävä ei tiedä olevansa unessa. Näiden internet-anekdoottien todenperäisyyttä voi ja kannattaa tietysti epäillä. Konsepti on tuhansia vuosia vanha, ja pyöritelty fiktiossa miljoonan variaation kautta, joten tarinan juonikuvio on urbaanilegendan tarinaniskijöille ja yläastefilosofeille tuttu, jopa kliseinen. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä seuraavat esimerkit olisivat mielestäni fiktionakin jännittäviä.

Viimeisimmässä, viikko sitten käydyssä koomakeskustelusta nousi esiin kaksi kertomusta, jotka kiinnittivät mielenkiintoni. Käyttäjä Realbasilisk kertoi äidistään, jonka jalkoihin oli iskenyt verenmyrkytys keinotekoisen kooman aikana. Herättyään hän muisti nähneensä kauheita unia vampyyreistä ja demoneista, jotka raatelivat hänen jalkojaan.

Viemäri-novellin perusasetelma pohjaa kuitenkin käyttäjän ZoidbergBOT kertomukseen isästään, joka oli ollut koomassa puoli vuotta. Isä kertoi heräämisensä jälkeen, että koko kooman ajan hän oli uskonut elävänsä suosikkibaarinsa, pennsylvanialaisessa pikkukaupungissa Hersheyssa sijaitsevan Parkside Hotellin edustalla olevassa viemärissä. Baarin tupakkapaikalta oli tipahdellut viemäriin tumppeja ja hän näki ihmisten kävelevän ristikkokannen yli. Mies oli jakanut viemärihuoneensa alligaattorin kanssa, ja niinpä hän joutui olemaan hiljaa, ettei peto kävisi hänen kimppuunsa. Mikään tässä asetelmassa ei vaikuttanut hänestä kummalliselta, se yksinkertaisesti oli hänen todellisuutensa kuuden kuukauden ajan.

Tämänkaltaisia anekdootteja riittää netissä tuhansia. Esimerkki karmivimmasta päästä, ja jonkinlainen Reddit-klassikko, on väliaikaistililllä vuonna 2012 julkaistu selonteko A Parallel Life / Awoken By A Lamp. Siinä käyttäjä kertoo joutuneensa pahaan liikenneonnettomuuteen. Kadulla maatessaan hän oli liukunut toiseen maailmaan. Tässä maailmassa mies eli seuraavat 10 vuotta, muistamatta oikeaa maailmaa lainkaan. Hän tapasi mukavan naisen ja pari vuotta seurusteltuaan he viettivät häitä. Pariskunta sai kaksi lasta, tytön ja pojan, ja eli normaalia lapsiperheen keskiluokkaista arkea, jossa mies kävi töissä ja vaimo hoiteli kotia. Kaikki muuttui, kun miehen huomio kiinnittyi olohuoneen lamppuun, joka tuntui olevan jotenkin oudosti. Mies vain tuijotti lamppua, kunnes vaimo huolestui ja vei lapset vanhemmilleen. Mies vain tuijotti lamppua, lakaten syömästä ja juomasta. Lopulta hän ymmärsi – lamppu ei ollut todellinen. Talo ei ollut todellinen. Mikään ei ollut totta. Hän heräsi valtaviin kipuihin maaten yhä onnettomuuspaikalla. Mies selvisi, mutta kärsi 3 vuotta vaikeasta masennuksesta menetettyään vaimonsa, tyttärensä, poikansa, työpaikkansa ja talonsa.

One day while sitting on the couch I noticed that the perspective of the lamp was odd, like inverted. It was still in 3D but… just.. wrong. (It was a square lamp base, red with gold trim on 4 legs and a white square shade). I was transfixed, I couldn’t look away from it. I stayed up all night staring at it, the next morning I didn’t go to work, something was just not right about that lamp./u/temptotosssoon

Näissä tarinoissa aivoilla tuntuisi olevan mahdollisuus luoda mielelle tila, vaikka kokonainen maailma, jossa se voi toimia, kun keho ei ole käytössä. Se vaikuttaa melkein kuin suojalta, valkoiselta valheelta, jotta vaikea totuus ei tulisi ilmi. Todennäköisempää ainakin koomatodellisuuksien osalta voisi olla kuitenkin se, että toistuvan unen kaltainen simulaatio on yksinkertaisesti hieman pieleen mennyt tulkinta vaillinaisesta aistidatasta. Aivotoiminta on hyvin erilasta laskeneen tietoisuuden aikana.

Mielestäni ei ole lopulta kovin suurta merkitystä sillä, miten tai miksi tila syntyy, tai edes sillä ovatko nuo muuntuneissa tietoisuuden tiloissa koetut asiat tapahtuneet ”oikeasti” vai onko kyseessä heräämisen jälkeen luotu vääristynyt muisto. Kokijalleen ne ovat kuitenkin subjektiivisesti – kaikissa merkityksellisissä osin – varsin todellisia, ainakin niin kauan kuin ne kestävät. Kokemuksilla on myös ilmeistä, välitöntä vaikutusta ja muutosvoimaa, jos ei muuhun, niin ainakin kokijan omaan elämään. Hyvässä ja pahassa. Ehkä viemärissä oli stressittömämpää asua kuin hereillä kehovankilassa, mutta Awoken by Lamp-mies sairastui hyvin todelliseen sairauteen uniperheensä menettämisen surun murtamana.

Minua kiehtoo eniten tämänkaltaisten tarinoiden joukossa ne, joissa vallitsee jonkinlainen hyytävä arkipäiväisyys. Sellaiset, joissa lumemaailma tuntuu kokijasta paitsi aidolta, niin myös täysin normaalilta, jopa banaalilta. Miksi aivot eivät virittele jotain fantastista satumaailmaa jos niillä on valta ja voima, vaan pistävät kaverin baarin eteen viemäriin? Samalla vaivallahan olisi voinut asua haaremissa tai linnassa. Tuntuu melkein vittuilulta.

Mieli näyttäisi punovan umpeen juonen aukot viittaamalla niille raa’asti kintaalla. Viemärissä oli alligaattoreita ja aina yö, mutta pennsylvanialaismiehelle ei tullut mieleenkään, että se olisi jotenkin outoa. Todellista & normaalia hänelle oli yksinkertaisesti se, minkä hänen aivonsa päättivät todelliseksi & normaaliksi. Robert Anton Wilson tiivisti Prometheus Rising-kirjassaan tämän ajatuksen lauseeseen ”Whatever the Thinker thinks, the Prover proves”.

Sivumennen sanoen ns. NDE- eli kuolemanrajakokemuksen tai erityisvahvoja (Timothy Learyn asteikolla 4-5 tasoisia) psykedeelisiä matkoja kokeneet ovat raportoineet, että palattuaan toisista maailmoista yhteisesti normaaliksi sopimaamme elämään Twinkle Tush-kissanpersereikäpiilottimineen ja pörssikurssiennusteineen, kaikki tuntuu päivien tai jopa viikkojen ajan hullunkurisen epäaidolta, jonkinlaiselta simulaatiolta tai peliltä. Ehkä aivojen poikkeavan toiminnan aikana voi saada jotain havaintoa siitä, miten suuripiirteisellä mekaniikalla elin parsii todellisuutta ja normaaliutta kasaan – arkiasetuksillakin.