Helvetin Mari. Mentiin harmainta ja loskaisinta kevättä -17. Tarkoitus oli vain vetäistä Juttutuvassa safkat ja imeskellä pari viimeistä tuoppia taakse jäävien hyvien tovereiden seurassa ennen kuin laukaisisin olentoni Lappia kohti vailla paluulippua. Leppoisaksi olettamani rupatteluhetki otti sukelluksen johonkin sysipimeään samalla minuutilla, kun Mari rojahti tihkusateiselta kadulta pöytään. – Vittu mä syrjäydyn kohta ku mä en pääse irti siitä kelasta, et kaikki mun tekeminen on pohjimmiltaan vaan pätemistä.

Kiitos tästäkin. Minulla on ihan ikiomat merkityksen kriisini jotka tulevat ja menevät joka vuosi kuin ruttoiset muuttolinnut. Katseen tyhjentävät päivät, joina vallitsevan arjen touhut ja tilanteet ja omat elämänvalinnat tuntuvat syvimpiä ytimiä myöten järjettömiltä. Mainosalalla niiltä ei voi välttyä. Me pelaamme Pedon puolella.

Mutta osaan hanskata sen, kokemuksella ja tarvittaessa parilla lasilla viiniä. Se menee ohi, se on vain osa toimintaa. Suurimmaksi osaksi me kuitenkin teemme kontekstissaan ihan järkeviä juttuja, autellaan yrittäjiä niiden hommissa. Ihmisiä kaikki on. Samassa päättymättömässä pyykkikoneohjelmassa pyöriviä parittomia sukkia, kosmisessa mittakaavassa harmittomia. Ja onneksi minulla on harrastukseni, henkeni pottumaat. Niinä päivinä, kun työ tai maailma vaikuttaa toivottomalta ja mielettömältä, voi kirjoittelusta tai kuvien tekemisestä löytää iloa ja mielekkyyttä tai ainakin pakopaikan.

Tai voisi löytää, jos ei olisi haalinut lähietäisyydelle kaiken maailman mareja nakertamaan sitäkin laihaa pelastusrengasta.

Juttutuvan looshissa keskustelupiiri pilkkoi Marin esittämää ongelmaa pienemmiksi tikareiksi. Voiko omasta perimmäisestä motiivistaan olla perillä? Haluaako luova tekijä, Marin tapauksessa valokuvataiteilija, ottaa kantaa, välittää asioita, vaikuttaa, muuttaa maailmaa vai onko koko homma egon masturbaatiota ja itsensä kohottamista jalustalle asioiden kustannuksella? Onko mikään mitä ihminen tekee julkiseksi muuta kuin narsismia, itsensä paisuttelua, roolin esittämistä? Mitä se muka muuttaa? Kellä kiinnostaa? Miksi edes tehdä ylipäätään mitään?

Eipä siinä sitten. Tuo keskustelu jäi kaikumaan päähän kuin jokin loistartunta. En ole sen jälkeen julkaissut kovin montaa pikkunokkelaa, ylipitkää novellia, kuivakkaa runonpätkää, valokuvaa tai edes Facebook-statusta. Tai kun olen, on siitä seurannut välittömästi likainen, ahdistava, oksettava tunnetila, pikakrapula.

Kuukausia myöhemmin soitan Saariselältä Marille ja kysyn, miten se ratkaisi kriisinsä? – En mä muista mitään tollasta puhuneeni.

Keski-ikäisen aivotoiminta voi näemmä olla armollinen.

Parempi kai lopettaa se päteminen, asettua sohvalle telkkarin eteen, korkata pullo ja syrjäytyä. Se sentään on rehellistä. Maailmanaika on muutenkin todella otollista terhakan masennuksen kasvatteluun. Ainoa planeetta pistetiin porukalla paskaksi ja kirjaimellisesti mielisairaat johtavat lajia juopunein askelin kohti peruuttamatonta kadotusta. Suuhengittäjien ölisevä jengi tahtoo vain makkaraa grilliin ja verta pakkiin. Ihmiskunnan Sommen verisessä mutapulpetissa kantapään kautta opiskelemat, ja Dresdenissä, Dachaussa ja Hiroshimassa kipeästi kerratut opinkappaleet yhteisymmärryksen etsimisestä ja globaalin yhteistyön merkityksestä tuntuvat ohittaneen sen ihan viimeisen käyttöpäivänsä.

Onni onnettomuudessa, että TV-sarjat elävät historiansa renessanssia. Siinä se aika maailmanpaloa odotellessa meneekin joutuisasti Game of Thronesin, Breaking Badin, the Wiren ja Rick & Mortyn seurassa.

– –

Syksyn tullen, rapiat puoli vuotta Juttutuvan loistartuntaa myöhemmin ryömin viemärinputken suulta ulos Ivalojoen alajuoksulla, rojahdan rannan kylmään mutaan ja yskin mustaa vettä keuhkoistani. Nousen, ja tajuan, että en ole oppinut yhtään mitään tälläkään paskanläpisukelluksellani. En ole tullut mihinkään lopputulokseen tai uskoon. En tiedä miksi tehdä mitään. En tiedä onko jokainen valkoiselle arkille ulostuva sana vain egoni nolo yritys paisuttaa piiriään, vai jotain muuta. En tiedä miksi en vain aloittaisi House of Cardsia. kaikki sitä kehuu. Narcosin uusin kausikin on katsomatta.

Ei. Syystuuli ärhentelee, riipii irti turhiksi käyneitä koivunlehtiä. Yleensä kovin rauhallinen Ivalojoki värisyttelee pintaansa levottomana, tummuva taivaankupu vaikuttaa kärsimättömältä sekoitellen raskaita pilviään paikasta toiseen. Minun sisälläni on sanoja, oikea sanojen vellova, metelöivä torikokous. Ne haluavat ulos ja uhkaavat pistää minua joukolla turpaan ja puukottaa munuaisiin, jos en päästä niitä.

Olkoon niin. Kompuroidaan epämukavuusaluelle. Nostetaan mätä näkyville. Avataan kanava, taas. Ehkä viisainta on ulkoistaa merkitykset ja motiivit sille, joka sitä kanavaa päättää käyttää näkyväksitulemiseen.

Valokuva: Juttutupa, Ravintolakolmio