Kuvassa yöprhonen, mahdollisesti mittariperhonen vilkuttelee keittiön ikkunassa

Kohtaus I

Sodankylän Pokka on räkkäisin mesta, sitä ympäröivät valtavat suot antavat ylen keskikesän kiiraspäiviin mahtavia armeijakuntia suuria hevospaarmoja, sääskiä, mäkäriä ja muita inhottavia petoja. Lähempänä Lemmenjokea pysähdyttiin kuselle ja Hanna-Mari syömään välipalaa. Hondan kasvoille, tuulilasiin, ajovaloille ja puskuriin oli roiskahtanut Pokan tiellä kuin jonkin suuremman runkkauksen hedelmäsäteenä satoja päiväkorentojen ja muiden leijuvaisten ruumiita.

Tutkiessani asiaa tarkemmin huomasin ruumiiden seassa kirkkaan vihreänä hehkuvan kappaleen rikottua taikahaarniskaa. Sudenkorento oli menettänyt alaruumiinsa. Tunsin surun muljahtavan olentoni pimeän luolahuoneen lattiaa vasten, sudenkorennot eivät ansaitse tällaista loppua voitettuaan toukka-aikainsa ankeudet.

Kauhukseni huomasin puskurinmutkassa ruumiskassa liikettä. Toinen sudenkorento liikautti jalkojaan.

Työnsin pienen tikun harovien jalkojen luo. Ne tarttuivat siihen. Vedin korennon puskurin sisältä. Se vaikutti alkuun olevan kasassa. Mutta sitten näin.

– Olenhan mie kunnossa? Siivet! Onks mun siivet messissä!
– Joo, ei mitään hätää. Siivet on ok.
– Entä muuten, oonks mie ok, onks muuten kaikki ok? Vähän heikko olo…

Katsoin sudenkorentoa pahasti ruhjoutuneisiin kasvoihin ja koetin hymyillä. Se oli vaikeaa, sillä korennon toinen suuri silmä oli irronnut ja päästä puuttui iso pala. Hän ei jäisi henkiin.

– Kaikki ok. Mie pistän sut nyt tuohon parkkipaikan laitaan kivelle.
– Kiitti, mies.

Sitten löin sudenkorentoa tuhat kertaa painavamman lohkareen sen niskaan. Pieni ruumis purskahti rikki. ”Valoa kohti, kirkkainta”, kuiskasin perään.

Kohtaus II

Eilen illalla, vanha leiripaikka Myössäjärven hämärtyvässä rannassa. Kun kuljin polkua niemeen, kuulin yleensä hiljaisuuteen taipuvaisesta puolukkavarvikosta rapinaa. Arvelin myyräksi tai sopuliksi. Kuljin uteliaisuuttani kuitenkin kohti mäntyvanhusta, jonka juurelle ääni paikantui.

Sudenkorento kamppaili puolukanvarpujen seassa, selkä äitimännyn kaarnaa vasten. Luulin, että se oli vain joutunut varpujen painamaksi suurine siipineen seurattuaan hyönteisyössä hehkuvaa saalistaan hurjalla syöksyllä varvikon tunneleihin, niin takaa-ajon huumaannuttamana, että aivan oli unohtanut valtavan kokonsa.

Kuten yleensä, olin taas väärässä. Sudenkorennon jalassa roikkui sellainen punamusta, keskikoinen perusmuurahainen. Työnsin varvikkoon männynoksan. Sudenkorento kiipi oksaa pitkin muurahaisettomilla raajoillaan. Se oli silminnähden shokissa, tärisi ja sätki jalkaansa.

Hämmästelin tilannetta. Miten noin pieni ja mitätön, sitkeä pikku paska lamaannuttaa sekä tunnetun ilmatilan että lammikoiden humuksien tummien kaupunkien kujien kammotuimman kaverin, one-and-only, aikansa Tyrannosauros Rexin, muodonmuuttajan, viestintuojan, veden ja ilman herran?

Asetin taisteluparin nuotiopaikan arkkumallisen puusuojan päälle, kuin uhrialttarille. Ehkä aiemman kuolonkolarin syyllisyyttä tuntien asetuin sudenkorennon puolelle ja koetin erottaa riitapukarit toisistaan. Muurahainen kirvoitti otteensa ylivoimaisen deus ex machinan vuoksi. Se tippui tasolta takaisin varvikon varjoihin.

Sudenkorento oli uupunut. Se ei päässyt lentoon. Hain sille hieman vettä järvestä. Se kastautui, mutta ei tuntunut olevan kiinnostunut entisestä valtakunnastaan. Se kaipasi ilmaan. Se värisytti siipiään, mutta nostetta ei enää löytynyt.

Jätin sen yrittämään, ehkä se selvisi. Ehkä laskivatten linnuit, uutuudet, puitten luusormilta, ja kohottivatten kotiinnostamisen laulua ilmattarille kuiskailleen korennon viimeiselle lennolleen.

Kohtaus III

Tämän trilogian altavastaava sankari kuitenkin näyttäytyi minulle juuri minuutti sitten hakiessani kirjoitusvälipalaksi mansikkakiisseliä ja norjalaista suklaata. Keittiön ikkunaan lehahti vaaleanharmaa koiperhonen, ehkäpä Geometridae-jengiin eli mittareihin kuuluva. Mittariperhoset ovat saaneet nimensä toukkiensa eli mittarimatojen liikkumistavasta.

Ihastelin sen tyyliä ja annoin sille etusormen päällä ikkunan läpi ylävitosen, sillä mieleeni palautui tilanne, jota saimme seurata Hanna-Marin ja Atlas-koiran kanssa, kun olimme palaamassa Paltojärvien läheiseltä metsälammelta makkaranpaisto- ja kepinviskuuhommista.

Triomme todisti jännittävää näytöstä mäntymetsän läpi kulkevan polun ilmatilassa. Sudenkorento syöksyi vaaleanharmaan perhosen perään, kuin lohikäärmeenä. Perhonen sukelsi pyörien kohti kamaraa. Se humahti varpujen sekaan. Sudenkorento väisti maata jo puolesta metristä ja lensi kiroillen tiehensä.

Kyykkäsin katsomaan onnistuneen pakomatkan sankaria. Mittariperhonen konkoili ylös mustikanvartta kuin pomo.

Laskin mansikkakiisselin keittiön pöydälle ja työnsin nenäni kiinni keittiön ikkunalasiin katsoakseni tarkemmin Ivalojoen rannan jo tummumaan päässyttä yötä vasten keittiön lampun valossa hehkuvaa ystävääni ja sankariani. Kun katseeni tarkentui, näin, että sillä oli aurinkolasit silmillään.

Ivalossa elokuussa 2017

(+1 pistettä, 1 äänen perusteella)
Loading...

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *