Even a man who is pure in heart
And says his prayers by night
May become a wolf when the wolfbane blooms
And the autumn moon is bright

En tiedä mikä on iskenyt kotikylääni. Se saattaa olla joulu, mutta ihmiset ovat oireilleet jo pitkään. Mikäkö heitä vaivaa? En osaa selittää sitä yhdessä sanassa, mutta yritän antaa jonkinlaisen kuvan ihmisten käyttäytymisen muuttumisesta.

Olen muutamaan otteeseen joutunut tilanteeseen, jossa arkinen paikka on muuttunut kuin nousuhumalaiseksi sukukokoukseksi. Ilman varoitusta on koko väkijoukko alkanut hohottelemaan ja kaskuilemaan ilman näkyvää syytä.

Olin ostamassa keskikaljaa tovereiden Siekkinen ja Karjalainen kanssa Rautakirjasta muina miehinä. Oli perjantai-ilta ja pieneen tilaan oli ahtautunut reilusti yli kymmenen asiakasta. Kun Siekkisen kassavuoro koitti, myyjä kysyi häneltä papereita. Tässä ei olisi mitään kummallista jos asuisimme suuressa kaupungissa, missä sama myyjä ei olisi palvellut meitä jo viittätoista vuotta. Mutta kun myyjä tuntee kaikki asiakkaansa nimeltä jo vuosikymmenien ajalta, on hieman kummallista poiketa normaalin ostotapahtuman rutiinista näin poikkeavalla käytöksellä.

Tilanne venyi lievän outouden tuolle puolen, kun koko väkijoukko alkoi naureskelella kovaan ääneen ja esittämään tilannekomiikkaa kuin käsikirjoitetussa näytelmässä. Vanhat parrat kaivelivat jo ajokorttejaan esille ja naureskelivat josko myyjä kysyisi heidänkin ikäänsä. Siekkinen hämmentyi tilanteesta niin, ettei lopulta muistanut omaa ikäänsä ja unohti sikaripakettinsa tiskille. Minä unohdin tupakkani. Vielä kun olimme jo poistuneet kioskilta, kuulimme lauman hohotuksen.

Toinen näkyvä oire on ollut ihmisten liiallinen kohteliaisuus. Kun päästimme erään jalankulkija tien yli, pysähtyi tämä ja niiasi keskellä tietä. Muutaman minuutin kuluttua päästimme kaksi vanhaa juoppoa tien yli ja he heiluttelivat käsiään ja hymyilivät meille, aivan kuin olisimme ostaneet heille asuntoveneen. Ihmiset availevat toisilleen ovia ja kumartelevat syvään. Yltiösosiaalisia ihmisiä olen tavannut lähes päivittäin. Vanha kunnon Palokankaan Pertti nyt tervehtii jokaista vastaantulijaa iloisen reippaasti ja toivottelee vielä jumalan siunaukset päälle, ei siinä mitään uutta ja hämmentävää. Mutta minusta on alkanut tuntumaan, että ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja vääntämään juttua ventovieraille keskimääräistä useammin. Usein pankkiautomaattijonossa on käyty pitkiäkin keskusteluja säästä, politiikasta ja yleisistä tapahtumista.

Viime perjantaina luokkamme pikkujoulujen jälkeen olin erään paikallisen anniskeluravintolan tiloissa. Viereeni istui mies, jota en ole ikinä ennen tavannut. Hän jutteli minulle kuin parhaalle ystävälleen, kasvot ilosta oudosti vääntyneenä. Miehen naama näytti vahanaamarilta kun hän puristi kättäni rikki ja taputteli minua miehekkään voimallisesti selkään. Loppulauseekseen ennen tanssilattialle juoksemistaan hän sanoi minulle: – Sinä olet saatanan hyvä isäntä. En ole ansainnut tuollaisia kehuja.

Joka paikassa näkee iloisia hymyjä, vaikka ulkona on 20 astetta pakkasta. Lisäksi olen nähnyt joitain tapahtumia, jotka eivät perinteisesti kuulu pohjoisen yrmeään kyläkuvaan. Esimerkkinä voisin mainita erään kerran kun olimme illastamassa Minnan kanssa Kultahipussa. Pöydästä oli hyvä näkymä ulos. Ikkunan ohi ratsasti tonttu. Hevosella.

Luulin, että joulukorniudet olivat jo siltä illalta ohi, mutta olin väärässä. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua tontun ohiratsastuksesta ravintolan ohi marssi kynttiläkulkue. Satoja 8-12-vuotiasta lapsia kynttilät kädessään. Keskustan katuvalot oli sammutettu ja poliisit estivät autoliikenteen. Ravintolan henkilökunta ja muutama asiakas kiirehtivät ikkunaan ihastelemaan kulkuetta. Asiakkaiden joukossa oli ilmeisesti joku kunnan isä tai vastaava joka päivitteli kuinka mahtavaa oli nähdä niin monta hyvää tulevaisuuden veronmaksajaa. Kaikki olivat onnellisia.

Vanhakin jo nuortuu.

Kunnan isistä tuli mieleeni eräs tapaus, jonka silminnäkijäksi jouduin Saariselällä jokin aika sitten. Olimme suurehkon lössin voimin kulkeneet naapurikylään katsomaan rock’n roll yhtyettä nimeltä Laskuteline. Nuorison lisäksi paikalla oli reilusti keski-iän ylittäneitä miehiä ja naisia. 50-60-vuotiaat rockasivat, huusivat ja heiluivat kuin 16-vuotiaat ekstaasin käyttäjät. Saamenpuvut kastuivat hiestä ja liituraidat tummenivat kosteudessa.

Paikallisen päätäntäelimen korkea virkamies oli ilmeisesti ottanut sen perinteisen “yhden liikaa”. Hittikappaleiden aikana hän rääkkäsi vanhaa vartaloaan epäinhimillisen paljon jonkinlaisen 70-luvulta peräisin olevan shamaanitanssin askelin. Kuusissakymmenissä oleva harmaa herrasmies viiletti puvuntakki heiluen nuorten naisten perässä ja puristeli kiinni saamiensa farkkuperseitä. Hänen suustaan valui kuolaa. Silti kaikki olivat onnellisia.

Edellä mainittujen ja monien, monien muiden sattumusten ja kuulemieni tarinoiden perusteella minun on pakko rakentaa pelottava teoriani. Ei ole normaalia tällainen jumalaton ilottelu ja huoletta eläminen. Ei ole normaalia olla iloinen ja sosiaalinen kaamosaikana.

Veikkaan, että juomavedessä on jotain. Perustan olettaman sille, että yleissivistyksestäni löytyy vain yksi historiallinen viittaus kokonaisen kyläyhteisön käyttäytymisen äkilliseen muuttumiseen. En muista kaikkia faktoja, mutta tapaus sattui muistaakseni 1800-luvun Jenkkilässä, missä kylän viljavarastoon iski Claviceps purpurea, torajyväsieni. Tunnetuin torajyvästä saatava valmiste on lysergiinihapon diametyylijohdannainen, LSD. Koko kylä sairastui lykantropiaan (sairastunut kuvittelee olevansa peto, esim. ihmissusi) ja loppu oli hauska, joskin traaginen.

Voisiko olla, että jokin vastaava myrkky on lipsahtanut Ivalonian jokilaakson juomaveteen. Ensin kaikki ovat hieman tavallista iloisempia ja sosiaalisempia, mutta kohta napsahtaa ja koko kylänväki nelistää Hautuumaavaaraan ulvomaan kuuta, metsästämään jäniksiä ja taistelemaan alfa-uroksen paikasta. Joululomaturisteja purraan miehissä nilkkaan ja elinkeinorakenne romahtaa. Veromarkat vähenevät ja ensi vuonna kunnantalon pihalla ei enää ole 60-watin hehkulamppuroikalla koristeltua joulukuusta.