Profeettain sanat tuovat teille onnen ja täyttymyksen, jos ei nyt, niin kuoleman jälkeen sitten

Salainen übertaimenjärvi Paltojärvetien suunnilla on olemassa, on on, minä uskoin siihen. Olinhan siellä henkilökohtaisesti käynyt, ihan vasta, -89 tai -92 tai niitä main. Viime kesänä yritimme paikantaa tuota lapsuuteni tarunhohtoista lammikkoa toveri Siekkisen kanssa, mutta lukemattomien metsäautotielabyrintissä suhaamiemme kilometrien ja yleisen harmin jälkeen luovutimme. Sain valehtelijan maineen ja kasvoilleni syljettiin.

Viime viikonloppuna sain yllättäen uutta vahvistusta tarinalle, kun eräs vanha tuttu kertoi oluthuoneella silminnäkijähavaintonsa lammesta. Yritin vakuuttaa Pastoria ja kaikkia muitakin, että järvenetsintäretki olisi kannattava, mutta kuten yleensä, tietäjiä kivitetään.

Tänään isä pistäytyi töiden jälkeen kahvilla. Valittelin surkeaa kohtaloani ja katso:

Kartta Salaiselle Taimenjärvelle oli käsissäni. Sekunnin päästä olin jo Essolla vakuuttamassa silmiinkatsoen Pastori Saariselle, että nyt jos milloinkaan olisi maailmankaikkeuden timantinkarhein sauma nähdä ja kokea, että alle hehtaarin lammikosta voi saada 9-kiloisia lohikaloja. Eihän se särökitaramusiikilla uskonut, vaikka olen sanojeni mittainen mies ja sanani ovat 176 senttisiä, väheksyi vain ja epäili ja väitti tarkkaa karttaani kuolemaa tuottavaksi eksymisvälineeksi.

Mietti se kuiten. Ensin piti istua ja arpuuttaa Essolla, sitten pelata pokeria Ravintola Kultahipussa, ajella raitilla ympyrää, tarkkailla tyttöjä, sitten pelata pokeria Hotelli Ivalossa, sitten istua vielä vähän Essolla ja viimein, kello 20.30, Pastori sai prosessoitua ja teki lähtöpäätöksen.

Nappasimme vielä toverit Vuodin ja Harjun karhunsyötiksi ja kymmenen maissa kiisimme erämaahan. Joillain matkalaisilla alkoi usko olla heti kohta koetuksella, kun metsäautotietä riitti eikä mitän kuittikarttaan merkittyjä maamerkkejä näkynyt. Tiekin pieneni ja kelirikot vaikeuttivat matkaamista.

Mutta katso: se joka etsii, löytää. Me löysimme kuin löysimmekin tien alta liruvan pienen puron, joka johti salatulle järvelle. Matkaa oli tarkka 30 kilometriä Ivalon kirkolta metsään päin. Oli jo pimeää kun vihdoin pääsimme tarpomaan järveä kohti.

Mutta loppuiko epäusko kun lampi, jota ei pitänyt olla olemassa, oli? Ehei. Vuoti nykäisi heti ensiheitolla tammukan rannalle, mutta – myönnän sen itsekin – lampi ei ollut kovin uskottavan näköinen taimenmielessä. Pieni soistuva monttu, johon laski kämmenen levyinen puro ja toinen samanlainen laski pois. Syvyyttä oli rannan tuntumassa n. puoli metriä. Minulle vinoiltiin ja nimiteltiin taas valepukiksi ja ties miksi. Muistuteltiin, että aiemmin viikolla antamani takaus varmasta pillunsaannista Vuotille, mikäli lähtisimme Saariselälle baariin oli sekin jäänyt toteutumatta. Kaupunkiin muuttaminen oli rapistanut rankasti uskottavuuttani Yönpuolen Lapin palkisilla, ja kalattomuus voisi olla viimeinen korsi, joka tekisi minusta lopullisesti ”etelän variksen”. Siinä tapauksessa nuo Lapin kiivaat hirvaat kävisivät kimppuuni ja tappaisivat minut, kuin valkosolut elimistöön tunkeutuneen taudinaiheuttajan. Pitelin kättä puukonkahvalla aina kun joku miehistä kulki läheltäni.

Valuimme loikkien pimeällä suolla, tunnustellen kulkureittejä, tarkoituksena kiertää koko lampi. Pastori vittuuntui koko touhuun ja pimeyteen ja seuraan ja lammen pienuuteen. Mielenosoituksellisesti se erosi joukkiosta, patikoi noin puolentoista kilometrin päässä olevalle autolle ja lukitsi kalavehkeensä ja seurueen ainoan haavin takakonttiin. Sitten se palasi lammelle, teki tulet meistä katsoen vastarannalle ja jäi sinne. Mitä tekemään? Vuolemaan keihästä, jonka survaista keuhkooni? Tilanne oli uhkaava.

Me kolme muuta yritimme vielä. Olivatko tarinat valheita? Olivatko lapsuuteni muistot suurtaimenista vain jonkin kylmän sodan säteilylaskeuman aiheuttamia hallusinaatioita? Saimme Harjun kanssa tammukat mieheen ja otimme ne paistinkaloiksi. Kello hakkasi puoltayötä ja puoliyö oli mustelmilla. Emmekä oikeastaan nähneet enää mitään. Ilma oli lämmin, pilvinen ja lammen pinta oli peilityyni. Äkkiä kalan molskahdus rikkoi pinnan ja Vuoti kiljaisi: ”No nyt on iso kiinni”.

En päässyt seuraamaan väsytystaistelua koska Vuotin asemat olivat suon saarekkeessa, johon pääsi vain upottamalla jalat haisevaan sontaan eikä minulla ollut kumisaappaita. Veikkasin kyynikonmielessäni kahta lopputulosta. Joko se olisi hauki, tai sitten se pääsisi pakoon, koska se haavi oli siellä takakontin lukkojen takana.

Hetken kuluttua lammen pintaa juoksivat riemukiljahdukset, joista päättelin olleeni väärässä. Pojat ilmoittivat IBM-digitaalivaa’an näyttävän lukemia puolitoista kiloa. Epäusko oli poistunut lammelta. Minä saisin elää. Olin todistanut kelpoisuuteni.

Patikoimme nuotiopaikalle ja laitoimme pienemmät kalat suolaa täyteen ja tikun nokkaan. Oli yön sydän ja niin pimeää, että päätimme odotella valkenemista ennen kuin palaisimme kalastukseen. Syötiin ja juotiin. Oli se makeaa. Punalihaista kalaa suoraan järvestä, purovettä, vähän ilmakuivattua poronlihaa ja muita herkkuja. Loppuyö jauhettiin paskaa ja tuijoteltiin nuotiota. Pelattiin korttiakin.

Jossain vaiheessa joku antoi minulle, kaupungin pilaamalle kermaperseelle, leu’un. Enköhän melko välittömästi vuollut peukalonpuolikkaan irti. Onneksi armeijan opit sisäistäneenä miehenä minulla oli särmäremmi mukana ja siitä sekä alahygieniapaperista tuli mainio side. Ei se haava nyt niin kovin suuri ollut, mutta elonestettä ehti kuitenkin paeta vankilastaan sen verran, että sotkin ennestään miehekkään likaiset mettähousuni kunnolla ihmisvereen.

Aamuvalkeus koitti joskus kolmen maita. Kiersimme järven vielä kerran, mutta sain vain yhden pienen taimenen ja muidenkin koukut pysyivät tyhjinä. Onneksi Pastori tippui suohon, että tästä kappaleesta tuli normipitkä.

Jätimme salaisen taimenlammikon, joka oli todistanut potentiaalinsa. Vuoti ja Harju olivat näännyksissä ja nukahtivat nopeasti takapenkille. Päätimme vielä kotimatkalla käydä kokeilemassa Pastorin kanssa Ivalojokea, sillä olemme voimakkaita yksilöitä. Ajoimme kangasmaahan painuneita motopolkuja niin lähelle uomaa kuin pääsimme ja hölkkäsimme metsän läpi sinne mistä kuului virran ääni. Satuimme tulemaan juuri Pajakosken leirikeskuksen vastarannalla pusikosta. Aamuaurinko kultasi kotojoen. Heittelimme aikamme, emmekä luonnollisestikaan saaneet mitään.

Tykittelimme takaisin taajamaan ja kannoimme varovasti nukkuvat pojat Lintumaan jätteidenkeräysasemalle. Sen jälkeen menimme aamukahveille Essolle. Ympyrä sulkeutui.