Lihansyönti on toinen askel pahuutta kohti
– Tämä makkara ei halua lähteä mukaasi, kaupantäti sanoi. Tuijotin tätiä iho hiestä kiiltävänä, silmänaluset korpinmustina, sydän takoen, epätoivosta ja uupumuksesta sekavana ja hymyilin. Sitten aloin nauraa hekotella niin, että takanani jonottavat asiakkaat pelästyivät ja katsoivat toisiaan. Olin Helsingin Asematunnelin Kotikontu-ruokakaupassa selvinpäin perjantain myöhäisillassa ja tämä maailma oli taas todentanut umpikieron huumorintajunsa.
Kaikki alkoi ehkä viiden-kuuden maissa, kun päähäni pinttyi salamaniskunomaisesti piinaava himo. Se oli outo hetki. Yhtäkkiä, kesken remonttikaljanhakureissun muistin täydellisesti miltä Atrian verimakkara maistuu. Mainittakoon, että olen ollut viimeiset puolisentoista vuotta kasvinsyöjä-ituhippi, joten edelliskerrasta kun näitä mustia ja rasvaisia mannakappaleita mutustelin oli kulunut hyvä tovi. Kieli vetistyi niin, että päätin valmistaa illalliseksi paketin. Olin menossa kokoamaan ystäväni Saaran uutta televisiotasoa, eikä remonttikaljakaupassa, Hakaniemen K-marketissa sattunut olemaan verimakkaroita. No, hakisin paketin kun lähden kotiin urakan jälkeen. Suuri suunnitelma oli viettää perjantai-ilta ihan juhlimatta, sillä viikonloppu kuluisi työnteon parissa. Hyvä ruoka tekisi ehkä alkoholittomasta päivästä siedettävän.
En ollut survonut ruumiini yläosan luukkuun jumalan jyvää koko päivänä, ja nälkä alkoi yltyä nopeasti ja uhkaavasti. Tv-taso oli perinteisen monimutkainen palapeli, joka kiristeli palikkatestin osanottajien hermoratoja. Pilsnerikään ei syystä tai kolmannesta oikein osunut makuhermojen häränsilmään, ehkä siksi että kaiken ruuvailun, mittailun, hääräilyn, liimailun, hikoilun ja puutappien sovittelunkin yläpuolella leijaili ajatus verimakkarasta. Loppusuoralla käteni tärisivät niin pahoin, että talkoiden vapaaherra ja työnjohtaja toveri Pakanen joutui tarttumaan ruuvimeisseliin, koska minusta ei enää yksinkertaisesti ollut siihen. Mieto kohmelo, liiallinen tupakan ja kahvin kulutus ja ruoattomuus tekee kyllä pahaa ihmiselle.
Lopulta kahdeksan maissa huonekalu oli saatettu käyttökuntoon. Ihailimme sitä hetken ja taputtelimme toisiame olille, mutta nälkäni alkoi olla sietämätön. Kotimatka kestäisi bussilla 17-20 minuuttia ja ajattelin, että pääsisin nopeammin ja edullisemmin illallisen ääreen jos väsäisimme sapuskan Saaran kämpillä yhteistyössä. Koko illan jatkunut ylistykseni verimakkaroiden autuudesta oli saavuttanut Saarankin alitajunnan ja se alkoi kannattaa menua. Kättelimme Pakasen kotimatkalle ja suorimme itse parin sadan metrin päähän Ympyrätalon S-markettiin. Keräilimme uudet perunat, kastikeainekset; sipulit, maidot, mausteet ja muut tarvikkeet (asia tulisi hoitaa äärimmäisellä pieteetillä) koriin, mutta harmiksemme makkaraosastolla ei ollut pääainesosaa, verimakkaraa.
– Vittu mie haen sen paketin vaikka Itäkeskuksesta, tokaisin päättäväisesti ja jätin Saaran yksin kauppaan ja suuntasin kulkuni metroasemalle.
Ensimmäisessä metronreiässä istui sen verran pahan näköistä porukkaa niin äänekkään sekavassa mielentilassa, että jouduin kävelemään kivenheiton pidempään seuraavalle. Oli ollut lämmin päivä ja iltakin oli. Hakaniemen ja Kallion ”Alan Miehistö” alkaa näihin aikoihin heräilemään talviuniltaan ja pursuamaan kaduille koko kesän jatkuvaan soitimeensa. Vaikka siellä on sadat kerrat kierrellyt pahemmitta ongelmitta, ei ole oikein mieltäylentävää väistellä näitä mesoavia sekopäitä varsinkaan yksin. Kuten mainittua, viikonaika oli perjantai, joka tietysti lisäsi epämiellyttävää massaa. Ja kolmastoista, joten metron ovet sulkeutuivat nenän edestä. Se on sellainen asia joka vituttaisi vaikka olisi juuri voittanut lotossa, kihlannut sielunkumppaninsa ja löytänyt elämälleen suunnan ja tarkoituksen.
No, kohta istuin kuitenkin metrossa, lievästi ärsyyntyneenä. Se kulki keskustaa päin koska järkeilin, että parhaimmat mahdollisuudet minulla olisi löytää verimakkarasuoni Rautatieaseman lähettyviltä. Naureskelin jo projektin mittasuhteita, lähteä nyt toiseen kaupunginosaan makkarapaketin takia. Nousin Asematunneliin ja ensimmäinen maanalainen ruokakauppa Kotikontu löytyi heti metron liukuportaiden vierestä. Se on sellainen keskikokoinen normikauppa, joten järkytyin vain lievästi kun makkarahylly tarjosi taas monenlaista lerssiä paitsi kaipaamaani. Helsinki on melko iso kaupunki Suomen mittakaavassa ja kauppoja riittää, en masentunut täysin.
Sinkouduin ulos kaupasta takaisin kiljuvia teinejä kuhisevaan tunneliin ja tönin päihtyneitä massoja tieltäni. Fyysinen olo alkoi tuntua huonohkolta, uupumus ja nälkä tuntui voimistuvan joka askeleella, mutta minä en tyytyisi punasoluakaan vähempään kuin Atrian verimakkaraan.
Seuraava etappi oli tunnelin S-Market, joka on jo melkoisesti suurempikin. Innosta tiristen (kuin makkara pannulla) hiippailin kunnioitettavan kokoiselle makkaraosastolle. Siskonmakkaraa, ryynimakkaraa, mustaa makkaraa, maustettuja makkaroita, eksoottisia, ulkomaisia makkaroita, kymmentä lenkkiä, metrimakkaraa, mininakkeja, raakoja makkaroita, kasvismakkaraa, olutmakkaraa, hiillosmakkaraa, wursteja, korveja, koiranmakkaraa… Kävin hyllyt läpi neljästi ennen kuin suostuin uskomaan, että verimakkara ei kuulunut kaupan valikoimaan. Tutkin tietysti myös muut osastot ja kysyin myyjiltä neuvoa. Mitä helvetin sairasta pilaa tämä oli?
Hermostuin ja tunsin kuinka hiki kihosi ihonpintaan. Olin kuitenkin tullut jo pitkälle, luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Kello läheni yhdeksää nopeammin kuin Laika-koiran avaruuspaska ja jouduin ottamaan juoksuaskelia, jotta ehtisin Asematunnelia pitkin Forumin ruokakauppaan. Ehdinkin viime tingassa, mutta… Ei. Mitä tässä maassa oikein tapahtuu? Onko verimakkaranvalmistus lopetettu? Mistä peruskoulut saavat nyt silkohapsille rautaista apetta? Aloin olla hyvin epäuskoinen.
Olin kuin vajaamielinen vampyyri kun kiisin Forumista kaupunginytimen katutasoon ja Mannerheimintielle. Kelmeät silmäni muljusivat päässäni ja verensyönti alkoi tuntua elinehdolta. Keskusta pursusi juhlakansaa, mutta minulle iloavat, ykkösiin pukeutuneet retkueet, sukukypsät ja parittelunhaluiset nuoret naiset, kutsuvat kapakat ja yökerhot olivat vain turhaa kulissia pelissä, jossa todellinen voittaja saa jumalaista mustaa kyrsää ja valkokastiketta niin, että suupielistä pursuaa.
Eihän siinä lähimaastossa ollut enää ysin jälkeen kaupat auki. Päätin tehdä epätoivoisen vedon: matkustaa raitiovaunulla takaisin Kallioon ja Viidennen linjan Siwaan, sillä se on avoinna 23.00 saakka. Vaikka se veisi aikaa, maistuisi voitto verisen herkulliselta. Koska oli kolmastoista päivä, spora lähti nenän edestä.
Päätin seuraavaa odotellessa soittaa Saaralle ja pahoitella, että projekti ei ollut pysynyt aikataulussa. Saara oli kuitenkin pelin hengessä mukana ja etsi netistä numeron ja soitti ennalta Siwaan jonne aioin matkata. Veriohukaisia siellä olisi ollut, mutta ei tietenkään edes yhtä pakettia verimakkaraa, se raportoi takaisin. Olin purskahtaa itkuun, mutta Saara ehdotti, että kompromissina ostaisin ryynimakkaroita. En tiennyt oikeastaan mitä ne edes olivat, olin koko aikuisuuteni onnistunut välttelemään ryynäreitä. Isä-ukko niitä vissiin paisteli joskus 80-luvun eräretkellä nuotiossa ja muistelin hämärästi inhonneeni niitä, syystä tai toisesta. Päätin vielä jatkaa aidon kaman etsintää keskustasta.
Puikkelehdin satapäisen, syljeskelevän ja kiljahtelevan teinilauman lävitse Rautatieasemalle. Epätoivoisena ratsasin parin aseman elintarvikekioskin jääkaapit tuloksetta ja sukelsin taas maan alle, olin unohtanut Asematunnelin Alepan. Tarkastin matkalla vielä yhden suuren R-kioskin. Tunnelissa oli alkanut jotkin Jeesus-hulinat ja valkoiseen kaapuun pukeutunut mies huuteli jotain ärsyttävää. Kun joku hyväntahtoinen uskova sitten tarjosi minulle vilpittömän lähimmäisenrakkaasti lappua, jossa oli ohjeet kuinka pelastaisin kuolemattoman sieluni, sihahdin vastaukseksi kuin kissapeto. Aloin tuntea itseni riivatuksi. Miksi elämä on niin sietämättömän vaikeaa?
Alepa oli vihoviimeinen oljenkorsi, aloin olla jo liian väsynyt ja hikinenkin. Sormet ja varpaat ristissä, kaikenlaisia mantroja ja manauksia mielessäni hokien lähestyin makkarahyllyä. Pihistelin katseellani hyllyä samalla tavalla kuin silloin kun raaputetaan raha-arpaa. Ei, ei, ei, ei. Todellakin, minut oli lyöty. Minut oli voitettu. Minut oli hakattu, ruhjottu ja jätetty kehään korisemaan vielä senkin jälkeen kun yleisö on lähtenyt kotiin. Minut oli valloitettu, kukistettu ja orjuutettu hyväksymään kohtaloni. Minun oli pakko myöntää, että tässä paskakaupungissa ei saa peruselintarvikkeita.
Epäonneani kiroten laahustin takaisin Kotikontuun, koska sieltä Alepasta ei tietenkään saanut edes niitä ryynimakkaroita. Vastentahtoisesti poimin ryynimakkarapaketin hyllystä. Takanani jonossa hihittelevät ritsat alkoivat ahdistaa, lihaksia särki, halusin ulos. Kun kassavuoroni koitti, tuli viivakoodinlukijaan jokin vika tai pakkauksen printti oli epäonnistunut. Vanha myyjätär hinkutti ryynäripakettiani neljä vuorokautta edestakaisin laitteen edessä, venytteli, puristeli ja käänteli muovia. Sivilisaatiot nousivat ja tuhoutuivat, tähdet sammuivat taivaalla. – Tämä makkara ei halua lähteä mukaasi, kaupantäti totesi lopulta, ja tunsin kuinka sieluni leimahti tuleen.
Pieni epilogi
Lyötynä ja alistettuna laskeuduin metroasemalle väistellen kaikkialla ympärillä purkautuvia keskikaljaoksennusgeysirejä. 13-14-vuotiaista pojankolleista koostunut lauma säntäili ympärilläni ja kiljui kuin tapettavat siat, aina siihen asti kunnes kulkuväline suvaitsi saapua. Metrossa kuuntelin kun seuraavan penkin tummaihoinen herrasmies puhui puhelimeen äidinkielellään, mikä se sitten ikinä olikaan, ja olin oikeasti erottavinani sanan makkara vieraassanaisesta sorinasta.
Iskeydyttyäni takaisin Hakaniemeen kävin vielä uhallani vetäisemässä vesiperän Sandron elintarvikekioskissa Kolmannella linjalla. Kadulla elämöi hämäräjoukkio, jonka jääkaappipakastimen kokoinen jäsen riuhtoi rouvaansa kun kävelin kioskille. Paluumatkalla samainen jättiläinen oli jo repinyt paitansa riekaleiksi ja takoi keskellä ajoväylää paljasta rintaansa kuin raivotautinen vuoristogorilla. Se karjui niin kovaa kuin 14-litraisista keuhkoistaan irtosi: ”Älä vittu suututa mua, älä suututa mua, miksi sä suututit mut!” Katsoin viisaammaksi kiertää vastakkaiselle puolelle katua. Gorilla syöksyi tienlaidassa tutisevaa joukkiota kohti ja sain juuri ja juuri väistettyä väkivallanuhkaisen väen. Kipitin tieheni puolijuoksua. Maailma oireili, universumi oli psykoosissa, viha ja verimakkarattomuus vallitsi, jalkani olivat raskaat kuin mielialakin.
Saavuin lopulta Saaran alaovelle, mutta luonnollisesti Saara puhui toista puhelua ja jouduin leiriytymään lukitun alaoven takana vielä aimo tovin. Makkaraodysseija oli imenyt minut kuiviin lopuistakin vähistä voimistani. Kykenin vain istumaan lattialla ja tuijottamaan tyhjyyteen kun Saara alkoi kokkailla apetta.
Satuimme vilkaisemaan pottujen kiehuessa ryynimakkaroiden tuoteselostetta pakkauksen kyljestä: ”naudanrasva, naudan ja sian munuainen ja sydän, koneellisesti erotettu sianliha, kamara, ajoittain kalkkunan- ja broilerinliha, naudan ja sian veriproteiini…”. Vaikka olenkin pikkuhiljaa totutellut takaisin omnivorin eloon, tuntui tämä kama vähän turhan turjakalta. Ajoittain kalkkunan- ja broilerinliha. Tulee sellainen mielikuva, että ryynärityypit ostavat ns. sikaa säkissä jostain teurastamon alennuslaareista. Ja voisiko joku valistaa minua sen verran, että mitä helevettiä on kamara?
Yhden sellaisen ryynimakkaran sain alas ja kello olikin jo 2300. Matkustin kotikoloon ja jotenkin kurkussa tuntuu vielä tätäkin kirjoittaessa pahalta kun ajattelee miten se energia on kulkenut auringosta elimistööni. Varsinkin niitä kohtia tapahtumaketjussa on riemu visualisoida päähän, joissa läjä eläimenraatoja ja härskiintyneitä sisuskaluja survotaan tehosekoittimeen rasvaisten, hurmeisten, paskaisten, partaisten ja lihavien ryynäriteurastajien toimesta.
Lähipäivinä ajattelin tehdä vaihteeksi wokkia.