Härkä-Timppa – Avain pakoon
Kolmisen viikkoa takaperin keväisen lämpimänkostea nuolaisu oli jo liottanut Suomineitosen valkean lumi- ja jäähunnun helmoistaan ja Luonto, tuo Saatanan kirkko tai yksi Jumalan kauneimmista ilmenemismuodoista, työnteli nyt kieltään Neidon paljaalla iholla havahtuvien luontokappaleiden korviin. ”Menkää ja lisääntykää, kasvattakaa minulle silmiä, kokekaa ja olkaa läsnä, muuttakaa ja muuttukaa, jalostukaa kärsimyksen kautta kohti kauneutta”, Luonto kuiskaili ja sai maan hengittämään ja lämpenevän ilman täyttymään laulusta.
– Lähetäänkö tappamaan kaloja ja ryyppäämään, Härkä-Timppa puhisi luuriin.
– Lähetään, vastasin pontevasti.
Tuijotin kahvikuppini reunan yli Hietalahden Nesteen hyllyssä roikkuvia Wunderbaumeja. Ne värisyttelivät jonkin muiston hentoa liekkiä, eikä kyseessä olleet ne keskikaljaoksennuksentuoksuiset muistopuurot siitä Mattilan karvanoppa-Corollasta, jonka takapenkiltä löytyi aina sammunut ritsa, vaan nyt muistot tulvivat jostain kauempaa, viattomammista ajoista, lapsuuden keväisistä retkistä oikeiden havupuiden katveessa, rätisevistä nuotioista ja keväisten pälvien tuoksuista. Totisesti, olipa vain tullut vietettyä liiankin kauan Kolmannen Kehän sisäpuolisessa todellisuudessa. Perhanan Timppa, kerrankin sen päässä oli liikahtanut jotain kehittävää. Koko talven kestänyt, hermoja riipinyt putkiremontti, tunkkainen kämppä ja orjuuttava tietokone – hetkeksi pois niiden riivaajien vaikutuspiiristä!
Soitin Siekkiselle että mukaan, muttei se vastannut, harvoin se vastaa enää. Pakanen oli Ivalossa. Takku oli päissään.
Siinäpä mahdolliset Pohjoisesta muuttaneet erähenkiset vahvistukset sitten olivatkin. Reissusta oli kehkeytymässä ihka ensimmäinen, jonka retkikunta muodostuisi minun lisäkseni ainoastaan uuden asuinpiirini tuttavuuksista, veltoista Etelän variksista joiden parveen mie, Pohjoisen kylmien ilmavirtausten ja ankarankauniiden erämaiden teräväpiirteiseksi, kovamunaiseksi ja jänteväsiipiseksi muovaama haukka olin liittynyt reviiriltä eksyttyäni. Aye, mikäs siinä, nähtäisiin mihin näistä on.
Yksityiskohdista sovittiin ja Härkä-Timpan paska Volvo poimi minut kyytiin. Mukana oli myös Timpan työkaveri Dänkki. Stadilaisen ja Hesalaisen/maalaisen muuten voi erottaa parhaiten lempinimistä – Dänkki, Spärde, Stube, ne on paljasjalkaisia, kun taas Härkä-Timppa, Perskurun-Arska, Paska-Kettu, Sianmaksa-Siitonen, Tuopinsyöjä-Arska, ne on todennäköisesti jostain muualta. Urbaani yhteisönimi syntyy usein vain puhtaasti slangin foneettisiin sääntöihin perustuvana, jonkinlaisena suuhun sopivaan väännöksenä henkilön alkuperäisestä nimestä, mutta varsinkin Pohjoisen ihmiset antavat toisilleen eläviä, joko henkilön persoonaa tai ulkonäköä jotenkin kuvaavia nimiä tai nimiä jotka juontuvat johonkin sattumukseen, tarinaan tai juoruun. Se on sama systeemi kuin joillain Pohjois-Amerikan intiaaneilla, maailma osoittaa sinulle nimen eikä vanhemmilla tai itselläsi ole siihen paljon sanomista.
Retkikuntamme jäsenten nimet ovat hyviä esimerkkejä jälkimmäisen nimeämistavan ylivertaisuudesta – jo Härkä-Timpan nimen kuullessaan voi päätellä, että mies:
- on muuttanut Stadiin muualta
- on joko henkisesti tai ruumiillisesti jotenkin härän kaltainen.
Dänkki on vain Dänkki, hajuton ja mauton Dänkki, Dänkki Tampereelta, Dänkki Turusta tai Dänkki Kontulasta. Ehkä Daniel, joka vihjaisi ehkä korkeintaan suomenruotsalaiseen sukuun. Härkä-Timppa on Täysimittainen Mies, Dänkki kuulostaa sellaiselta joka sotkee talojen seiniä tusseilla, puhuu narisevalla äänellä ja syö kannabispuun lehtiä.
Näin sen pitäisi mennä, mikäli maailma olisi sellainen selkeä ja johdonmukainen kuin se on minun kalloni sisällä, mutta ei se ole. Minun pääni ulkopuolinen maailma on koulun pihalle kaatunut soppatykillinen spagettia, jota kaaoksen hullut lapsijumalat kiljuen syövät ja potkivat sinne tänne ilman alkeellistakaan suunnitelmaa. Niin surkean epälooginen paska se on, että Härkä-Timppa, oikealta nimeltään Timo Härkönen on laiha, pitkäkasvoinen honkkeli jostain Kouvolan neuvostokerrostalogetosta, eikä siinä ole edes horoskooppimerkin vertaa härkää. Dänkki on kolmevitonen kehonrakentaja, jonka sieraimet laajenevat, kun se hermostuu. Eikä Dänkkikään ihan paljasjalkainen ole, eikä edes suomenruotsalainen.
Mutta tässä vaiheessa istuimme jo Volvossa joka mylvi ja urahteli Länärillä suuntana joku järvi ja siitä mereen laskeva joku joki – – – en vain mitenkään, ollenkaan, kirveelläkään muista niiden nimiä, niin sanotaan tästä eteenpäin Järvi ja Joki. Eilen unohdin sähköpostin salasanan. Helvetti, syyttääkö ajan hampaita vai ilmastomyrkkyjä näiden niin rakkaiden aivojen rapauttamisesta. Olen kyllä melko tukevassa humalassakin, kun tätä naputtelen.
Olin ostanut Huuto.netistä hyvän kasan vieheitä ja Härkä-Timpalla oli lainata virveli. Joesta saisi hyvällä tuurilla taimenta tai jotain istutettuja lohikaloja, Järvestä saa aina kuhaa ja iltanuotiolla voi virittää vielä viihdykkeeksi pohjaongen siialle. Kolme jätkää rumat vaatteet päällä, teltta ja hirveä määrä alkoholia takakontissa ja perillä odotti vielä vuokrattu soutuvene. Ilma niin aurinkoinen, että silmiä pisteli.
Mieliala koheni sitä mukaa mitä useampi metri Helsingin keskustan ja meidän välillä oli. Korkattiin Dänkin kanssa oluttölkit ja taannuttiin hörisemään jotain aivan käsittämättömän kaksimielisiä ja urpoja juttuja. Niin tapahtuu aina silloin, kun mies on onnellinen. Volvon mankka pauhasi Iron Maidenia, teki mieli laulaa ja laulettiinkin. Oli aivan mahtavaa päästä mettään pitkän talven jälkeen.
Osa. II Ruotsalaisten kosto
Kun oletus pyrkimyksen toteutumisesta saavuttaa sen pisteen, jossa unohtaa epäonnistumisen mahdollisuuden, nousee epäonnistumisen todennäköisyys huomattavasti. Emme olleet ehtineet kovinkaan kauas, kun Volvo, ilman varoitusta, vain liukui sammuneena kuusikaistaisen tien varteen.
– Timo mitä vittua Timo!?
– En tiedä, tää vaan sammu.
Sadanviidenkymmenen starttausyrityksen jälkeen alkoi olla kivuliaan selkeää, että kyseessä on jokin toimintahäiriö jossain niissä rasvaisissa metallinpaloissa tai pölyisissä sähkökaapeleissa, mitä sen kirveellä veistetyn, valkoisen korin sisään oli soviteltu. Tämän sukupolven avuton rappiotila iski meitä kasvoille seuraavaksi; yksikään kolmesta miehestä ei tiennyt moottorikulkineista yhtään mitään, jos sitä ei lasketa, että minä tiedän, että James Deanin Porschen nimi oli ”Little Bastard.” Little Bastard tappoi James Deanin ja urbaanilegenda kertoo sen olevan kirottu. Tarinan mukaan monien sen myöhempien omistajienkin onnettomuusalttius on kohonnut. Mutta sitä ei lasketa, sillä se tieto ei auttanut meitä lainkaan siinä kirotussa tilanteessa.
Vaihtoehdot olivat vähissä kuin naimaikäiset naiset ivalolaisen Hotelli Kultahipun kellarikerroksen Night Clubissa. Persaukisin, uusavuttomin, huonoimmalla mahdollisella sosiaalisella verkostolla varustettu triadi koko Pääkaupunkiseudulla istui lyötynä valkoisessa metallikehikossa, kuunnellen starttimoottorin innottomia vingahduksia. Toivo teki sitä mitä aurinkoon unohdettu banaani tekee. Ei ketään kelle soittaa, ei varaa korjaamo- tai hinauspalveluihin, ei ymmärrystä koneista. Noustiin ulos autosta, avattiin konepelti ja todettiin, että siellä on paljon letkuja ja kaikkea muuta paskaa. Nousimme Dänkin kanssa penkalle olutlaatikon kanssa, Härkä-Timppa jäi päivystämään, josko joku maanteiden ritari pysähtyisi ja auttaisi meidät matkaan.
Ritarius on hylätty, vaikka maailman taivaat ovat täynnä lohikäärmeitä. Siitä meni satoja autoja ohi eikä niillä paljon kiinnostanut pysähtyä. Romanit näytti sormea Mersusta ja nauroi. Timppa meni mannekiiniksi varoituskolmion taakse mutta ei ne silti. Se soitteli jonnekin ja vielä jonnekin, turhaan eleistä ja kehonkielestä päätellen.
Dänkki korkkasi jaloviinapullon. Ei puhuttu mitään, katsottiin siinä niitä autoja; uusia hienoja autoja, vanhoja paskoja autoja, hitaita autoja, nopeita autoja, rumia autoja, kauniita autoja. Niitä oli kaikenlaisia, mutta pohjimmiltaan ne olivat kaikki autoja, aivan kuin meidänkin Volvomme. Perustava erotus oli se, että ne symbioottiset matkustaja-matkustusväline -yksiköt olivat liikkeellä, matkalla johonkin määränpäähän, pisteestä a pisteeseen n ja me – me istuimme tienpenkalla ja turrutimme aistejamme keskushermostoa lamaavalla myrkyllä, sidottuna paikkaan olosuhteiden pakosta, liikkumisen ja vapaan valinnan mahdollisuudet riistettynä. Ehkä syntymäasumme tai yhteiskuntaluokkamme oli syypää tilanteeseen, ehkä ei, mutta epäoikeudenmukaiselta se tuntui niin.
Tuntui kuin koko tilanne olisi manifestoitunut jonkun kolmenkympin kriisiä lähentelevän ihmisen alitajunnasta unisymboliksi kaikelle sille turhautumiselle ja pelolle, sille puistattavalle ajatukselle, että elämä ja ihan kaikki muut ihmiset ja kaikki mahdollisuudet vilahtavat ohi, karkaavat vain läpi näköpiirin ja katoavat valtavan moottoritien ramppeihin ja risteyksiin, kohti seikkailuja joita itse ei saa koskaan kokea kun on kahlinnut itsensä siihen vitun tienpenkalle jonkun härkää muistuttavan Dänkki-nimisen kehonrakentajan viereen. Teki mieli puraista maailmaa korvaan.
Pidemmän tovin päästä Timppa tuli viimein ilmoittamaan, että sen serkku tai joku muu verisukulainen pääsee kolmen tunnin päästä töistä ja se tulee sitten jeesaamaan, joko rassaamaan meidät liikkeelle tai hinaamaan meidät takaisin Stadiin. Sitten se meni takaisin syyllistämään ohi ajavia ihmisiä tuijotuksellaan. Dänkki nousi kuselle ja huomasin, että se horjui jo hieman. Se on kumma miten vähän viinaa kaikista isoimmat jätkät joskus kestävät. Se käveli tien viereen ja paljasti – oletan että kookkaan – elimensä ohiajavien autojen suuntaan ja kusi, pitäen oikean käden kullilla ja tähdäten vasemmalla valikoituja tuulilaseja keskisormi jyvänä. Sitten se käveli petturi-Volvon eteen, tuijotti sitä niin kuin härkä tuijottaa matadoria ja iski huutaen nyrkkinsä konepeltiin. Säikähdin tai vaikutuin kun näin minkälaisen lommon se nyrkki sai aikaan, hirveä kuoppa.
– Vitun ruotsalaiset! Niillä on maailman paras maa, niillä on vitusti rahaa, niitten ei tarvi sotia koskaan, niillä on kauneimmat naiset ja ne vaan laulaa ja tanssii ja sitten ne vitun RUNKUT vaan vittuilee kärsivälle ja kaltoin kohdellulle muulle maailmalle tällä lailla! Vittu, vittu, vittu, se huusi ja hakkasi – ilmeisesti itsekin lommoa säikähtäneenä – hillitysti avokämmenellä konepeltiä ja rojahti lopulta polvilleen Volvon keulaan.
Kaikesta päätellen Dänkkikin olisi todella halunnut kalalle. Timppa näki tilanteen, mutta ei hermostunut auton pahoinpitelystä. Luultavasti sekin tunsi, aivan kuin minäkin, jotain kummallisen syvää tyydytystä tiedostamattoman esineen rankaisemisesta. Purkaa ja tuntea tunteita elotonta kohtaan, kohdella sitä elollisena, olettaa sen olevan jotenkin kaltaisemme. Mitähän kaikkea sellaiset hetket ovatkaan synnyttäneet ihmisenolennon historiassa. Potkaiset jalkasi tuoliin ja läppäät sen kumoon aivan kuin tuoli olisi vastuussa kivusta ja oppisi jotain kostostasi. Huudat maalle, kun sato on taas tuhoutunut. Jossain vaiheessa saattaa kelata; pitäisikö sitä sateetonta taivasta ennemminkin lepyttää… Dänkin alkukantainen reaktio kohahdutti maailmankaikkeutta, mutta en aistinut sitä kuin ohikiitävän sielukuvan pinnasta heijastuneen välähdyksenä, kaikkien uskontojen synty vilkaisi minuun. Samassa Dänkki jo rysähti viereeni penkalle ja kiteytti tilanteen: – Perse.
Autot kulkivat ohi, aurinko meni pilveen ja tuli saman tien kylmä. Mentiin kuudetta kaljaa ja jaloviinapullo oli lopussa ja toinen puolessavälissä. Timppakin istui penkalla, muutaman pitkän siivun rauhoittamana. Me emme pääsisi kalalle enää mitenkään. Dänkki oli kumonnut jallua kuin vettä ja alkoi olla aivan sekaisin. Se alkoi kertoa jotain ihmistenhakkausjuttuja ja olemaan muutenkin urpo. Se alkoi vittuilla, ensin Timpalle ja pian minulle. Se oli ainoa, joka piti mitään ääntä liikenteen lisäksi.
Kolme tuntia oli kulunut eikä Timpan verisukulaista kuulunut. Pian tuli viesti, että meneekin pidempään. Dänkki nosti Timpan rinnuksista. Homo pomo est, ihminen on hedelmä, ja minä olin vitun kypsä. Nappasin kaljakorinjämät ja lähdin kävelemään. Timppa huusi ja kirosi Dänkin sylistä perään, että en muka voisi jättää niitä, mutta minähän jätin.
Ei me kauas onneksi oltu ehditty, hyppäsin lähimmältä pysäkiltä dösään ja alle tunnissa olin kotosalla. Pistin puhelimen kiinni, runkkasin ja jatkoin juomista, kunnes nukahdin.
Krapulassa katselin valokuvia eräreissuilta pohjoisesta ja jotenkin pystyin palaamaan niihin ajatuksiin ja sanattomiin tuntumiin, joita pitkäaikainen nuotiontuijottelu on nostanut heikossa kajossaan joskus näkyville. Tyttö tuli kun pääsi töistä, virolaiset porasivat seinää ennätyskovaan ääneen ja päätä särki. Tyttö painoi minut itseään vasten ja mietin, että ehkä se hiljaisuus ei ilmesty pelkästään siellä erämaassa, elämä jossain, tuolla ja seuraavaksi ja sitten kun. Aina se Volvo kuitenkin hajoaa, se pitää vaan oppia valloittamaan se tienpenkka, olemaan välittämättä kehorakentajista, olemaan miettimättä mihin ne muut autot ovat menossa tai – jos tilanne menee urpoiluksi: lähdettävä itse kävelemään.
Haistelin tytön ihoa, silittelin niskaa enkä kuullut enää putkiremontin ääntä, vaan sen äänen miltä peilityyntä järvenpintaa hipaiseva ja rannan puolukanvarpuja kainosti kahahduttava tuulenvire kuulostaa Pohjoisen myöhäiskesän sinervän yön sydämessä.