Tämä tapahtui sanotaanko heinä-elokuussa 2010. En ole tästä pahemmin kehdannut huudella, kun vähän arveluttaviksi tapahtumat äityivät, mutta nyt en halua vaieta enää. Ei perheen pienimmille ole tämä tarina, on väkivaltaa ja kirosanoja ja kaikenlaista sattui.


Varmaan jotain punaisen kolmion lihasrelaksantteja ja viinaa sekaisin vetänyt karaoketähti lauloi Kotiviiniä kolme tahtia jäljessä. Kun se välillä huomasi, ettei taustanauha suostu menemään sen kanssa samaa säkeistöä, se vain korotti äänenvoimakkuuttaan. Ei se olisi ollut pahan kuuloista, jos olisimme olleet vaikka jossain itä-siperialaisessa shamanistisessa istunnossa päät täynnä sieniä. Helvetti, sitähän olisi kuunnellut mielissään, se olisi voinut hyvinkin olla henki jostain menneisyydestä, sellaisilta aikakausilta kun alkuihmisten kurkunpää oli vielä alikehittynyt ja kommunikaatio koostui eritaajuuksisista murahteluista ja kirkaisuista.

Mutta ei oltu Itä-Siperiassa, vaan maljenkin verran enemmän syrjässä ihmissivilisaatiosta, istuttiin Hotelli Ivalon baarissa, kutsumanimeltään Lapin Tuvassa ja nuo aikahautojen kammottavat kaiut olivat ”normaalia” äänitapettia. Se on mielenkiintoinen ilmiö se, että mitä voi pitää normaalina, vain siksi, että on sattunut syntymään sellaisen keskelle. ”Lähetään nyt ihan oikiasti vaikka vittu mettäänSiekkinen sanoi niin tunteella, että melkein itku pääsi. Asiaa se puhui, baariympäristölle lisäaltistuminen aiheuttaisi kohta peruuttamatonta. Tehtiin sopimuksia ja solmittiin velvoitteita.

 

Ja käsittämätöntä! Vastoin todennäköisyyslaskelmia, istuttiin kuin istuttiinkin seuraavana myöhäisiltapäivänä autossa koko lössi – minä, Saarinen ja Siekkinen eli Itsemurharyhmäksi Ivalon kunniattoman nuorison keskuudessa syystä tai toisesta kutsuttu trio. Tällä kertaa ryhmämme lisämausteeksi oli ilmiintynyt jostain Kuusamon Perseen Sivukylästä Saarisen vajakki serkku, sanotaan, että sen nimi oli nyt vaikka Raasepori8, vaikka ei se ollut. Syyt tähän anonymiteettisuojaan paljastunevat tuonnempana.

Raasepori8 oli otettu mukaan, koska se oli Kuusamosta asti Ivaloon saakka vääntynyt, eikä tuntenut ketään muuta kuin Saarisen. Ajateltiin olla parikin yötä joella, niin sehän saattaisi joutua ongelmiin, jos sen jättäisi vartioimatta taajama-alueelle. Saimme lainaksi Kapteeni Karjalaisen kautta sen eteläläisen työkaverin veneen, lastattiin teltat ja kaljat ja lähdettiin siitä vähän Huuhkajan yläpuolelta nousemaan Ivalojokea. Kun ihan moottorivene oli käytössä, niin ajateltiin uistella ylävirtaan, uittaa vene Pajakosken ja Ritakosken rantoja myöten ylös ja leiriytyä Toloskoskelle.

Yhtä tyhjän kanssahan se on Ivalojoella uistinta uittaa, se on satakaksitoistatuhatta kertaa todistettu ja siitä on laulujakin laulettu. Moni muistaa klassikot Shitty River Blues ja Tartu koukkuuni jättiläishauki. Noiden ikivihreiden kappaleiden melankolisten pigmenttien raaka-aineet on louhittu noiden pukamiaraastavien, tapahtumaköyhien uistelu-aeonien monotonisista luolastoista. Minulle, zen-buddhalaistuneelle pseudomunkille veneessä moljottaminen on silti mitä erinomaisinta huvia. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos olenkin hieman autistinen ja sitä ei ole vain koskaan huomattu. Ilostun kun saan vain keinua paikallani, tuntikausia, hiljaa. Tai tuijottaa silmät puoliummessa ohilipuvaa rantaa, vedenpinnan taivaanheijastetta, nuotiota tai paremman puutteessa seinää, olla seuraamatta ajatuksia, nousta syvemmälle hiljaisuuteen – mikä riemu ja autuullisuus! Siekkinen ja Saarinenkin on rohki harjaantuneita, vaikka eivät ideologioista tai mentaaliharjoitteluista perustakaan. Niistä molemmat osaa istua turvat kiinni päiväkausia, ja monesti istuvatkin, ihan istumisen ilosta. Saarisen koneeseen tarvitsee tosin annostella keskiolutta siten, että se on koko ajan juuri ja juuri humaltumisen puolella. Hyvää seuraa siis, molemmat. Mutta se helvetin RAASEPORI8!

VITTU MIKÄ JÄTKÄ!

Ehkä se on lapsena laskenut pulkalla ohimonsa peräkärryn kulmaan tai tunkenut kuumemittareita nenäänsä, mutta joku vika siinä miehessä on. Se on meitä ehkä pari vuotta vanhempi, mitä, jotain 32, en minä tiedä? Se pieni ikäero, ja se, että se on keskiraskasta sarjaa toisin kuin me muut, teki siitä sen omassa mielikuvitusmaailmassaan armoitetun johtajauroksen.

Se kuvitteli myös olevansa niin he-le-vetin nokkela jätkä. Heti kun istuin autoon, se alkoi mouhota mitä mojovampia väkivalta- ja pilluanekdootteja omilta ja sählytuttujensa ryyppyreissuilta. ”— ottaako huora puuroa vai ottaako huora taksin, olisittepa perkele ähähähähä nähneet sen vosun ilmeen ku niinni —”. Näiden lisäksi sen repertuaariin kuului satunnaisia, netistä huulet nykien luettuja salaliittoteorioita. Jatkuvana, katkeamattomana virtana, ihmisälyn halveksuntaa. Se oli kuin joku Pasila-sarjan hahmo, ja rumakin vielä, vaikka salilla kävikin tai ehkä juuri siksi. Sillä oli geeliä tukassa, kun lähdettiin mettään!

Veneessä Raasepori8 ja Saarinen istuivat keskipenkillä, Siekkinen moottorilla ja minä makasin keulaa. Kukaan muu ei puhunut kuin Raasepori8. Silloin kun se ei kertonut vaurioituneita juttujaan, se valitti. Se valitti kylmää ja kuumaa ja kusihätää ja se valitti paskaa jokea josta kalaa ei tule heti. Persekylässä joka lammikosta saa kuulemma jumalattomia taimenia vain tuijottamalla vihaisesti vedenpintaa. Ei oltu varmasti Lentokentän kohdalla, kun huomasin itsekin tuijottavani vihaisesti virtaa, mutta en mentaalikalastusmielessä, vaan mietin kuinka ihanan hiljaista olisikaan luopua elämästään vetten syvyyksissä. Mikä vääryys! Miksi minun pitäisi tehdä itsemurha kotojokeeni pelkästään jonkun persekyläläisidiootin takia! Ei, laittaisin kampoihin.

Olimme jo kokeilleet sitä, ettei reagoida sen typeryyteen, mutta ei se tuntunut tehoavan. Kokeilin vittuilla, mutta eihän se tajunnut. Saarinen, tutuimpana, käski suorasanaisesti sen pitää turpansa kiinni, mutta se piti sitä leikinlaskuna ja alkoi höristä & hakata serkkupoikaa käsivarteen niin että Saarisen keskiolut läikkyi. Loukkauksia! Verisiä loukkauksia! Mutta mitäpä teet, siinähän oltiin vankeina metrin päässä toisistamme. Olen aina ollut huono tuollaisissa tilanteissa, joten luovutin.

Ivalojoki elokuisessa ilta-auringossa

Ystävämme Joki teki kuitenkin tehtävänsä. Alatahteja käyvän moottorin meditatiivinen pärinä, rasvatyvenen veden tuplaama Yönpuolen Lapin maisema ja iltaa kohti nouseva sumu sai jopa Raaseporinkin moottorileuat hyytymään. Tai vanhan kunnon Itsemurharyhmän ”värinä” saavutti sen sielun ja se lamaantui kuin sähköankeriaan saalis. Rikkumattomassa, sinertyvässä hiljaisuudessa piirteli venhonen vanaansa. Ah, ei kalan kalaa, ei sanan sanaa – sielullinen kotikamari, rakas!

Heitellään koskenviertä särkällä.
Siekkinen uittaa venettä matalikon läpi.

Ilman mainittavia vastoinkäymisiä, jopa yllättävänkin kivuttomasti vähävetisten koskien matalikot oli uitettu ja osa jopa päristelty moottorilla. Vaikka olimme uistelleen neljällä vavalla jo tuntikausia ja pysähtyneet välillä heittelemäänkin koskia, ainoastaan pari alamittaista tammukkaa oli erehtynyt vieheisiin. Saaliittomuus oli hyvin tuttua, todennäköisesti taimeno odotti meitä vasta Toloskosken montuissa.

Raasepori8 alkoi olla silmin nähden hermostunut, se pyöri penkillä, kelasi siimaa sisään, päästi ulos, räpläsi kännykkää ja huokaili syvään. Adhd-lääkeet vissiin jääneet Persekylään. Alkoi jo hämärtää, sumu nousi ja tunnit vaihtuivat toisensa kaltaisina. Raaseporin jykevät leuat nykivät. Se ei tuntunut kestävän joen rauhallisuutta, tai ehkä se kavahti omia ajatuksiaan.

Eikö täältä saa saatana lainkan kallaa”, se karjaisi kovaan ääneen varoittamatta ja iski nyrkillä veneenlaitaa. Huuto syöksyi joenpintaa, törmäsi rannan kuusiin ja palautui melkein muuttumattomana takaisin. Rannalla joku vanhempi nainen keskeytti myöhäisillan askareensa ja katsoi meitä murhaavasti, olimme karjunnan alkaessa sattumalta juuri Tolosen kyläpahasen kohdilla. Minäkin säikähdin ihan helvetisti, repeydyin rauhoittavasta olemattomuudestani takaisin rumaan todellisuuteen. ”No ei vittu saa”, Siekkinen tiuskaisi sille, mutta ei jatkanut yhtään enempää. Pyöriteltiin päitä Saarisen kanssa. Pistin tupakan palamaan eli kepan röyhyämään.

 

Kohta karjuntakohtauksen jälkeen, Tolosen suvannossa Saarisen virvelin jarru varoittamatta kirkaisi. Venekunta sähköistyi ja alkoi kauhea säätö. Riemastus valtasi miehet, muutti ne pikkupojiksi, kun kala alkoi vaikuttaa isolta. Innostuneet huudahdukset vaihtuivat kuitenkin sillä iskulla kirosanoiksi, kun keltainen kylki moljahti ensimmäisen kerran pintaan. Jänkäkoiran perkele, tietenkin. Kolme-neljäkiloinen hauki nostettiin veneeseen. Se potki ja suljusi, kaatoi uistinrasian, sotki haavin, aiheutti pahennusta ja mielipahaa kuin kurvari jatkoilla, kunnes Saarinen löi sille puukon otsaan.

Saarinen riuhtoi kiroillen koukut irti luuleuasta ja alkoi ravistaa haukea takaisin jokeen puukonnokasta, mutta Raasepori8 esti. Se halusi ottaa sen syömäkalaksi, ja suostui jopa perkaamaan. No siinähän persekyläläinen nielet limahaukesi, jos se hiljentää sinut edes siksi siunatuksi hetkeksi. Silminnähden tyytyväisenä se väitti kalaonnen kääntyneen sen voimallisen kutsukarjahduksen ansiosta, mutta kukaan ei reagoinut siihen puolella sanalla. Vitutti vain entistä enemmän, jos se oli edes mahdollista.

Toloskosken ääni kuului onneksi kohtapikaa suvannonmutkasta. Painelisin maita pitkin niin kauas Raaseporista kuin jaksaisin ja leiriytyisin sinne vaikka yksin. Kaivautuisin kunttaan ja sihisisin.

Vene Ivalojoella
Perillä. Vene parkissa kosken alla. Yön viileus nosti kostean usvan koskelle ja kaste helmeili korsille.

Maihinnoustuamme, ja hetken jaloiteltuani kuitenkin hieman rauhoituin, mitä sitä nyt yksin jurottamaan johonkin, ehkä se siitä tasoittuisi. Saimme tuttuun paikkaan leirin pystyyn, iskimme nuotion päälle ja korkkasimme kaljat. Jauhoimme paskaa.

Ilta alkoi jo vaihtaa asuaan sinihämärästä tummempaan leninkiin. Raaseporikin oli hävinnyt hauenperkuuseen, oli ihan leppoisa hetki. Istuttiin nuotiota tuijotellen, hörpittiin kaljaa ja oltiin yhdessä hiljaa. Metsäkin oli hiljaa, koski kohisi, nuotio tanssi.

Nuotio rauhoittaa nitisevät hermot.
Toloskosken niemeä päivänvalossa.

Tovin perästä päätin käyttää viimeisen näkövalon hyväksi lähtemällä polttopuunhakuun ja samalla pienelle kävelylle metsään. Toloskosken niemen pieni metsä on suosikkipaikkojani maailmassa. Suuret aihkimännyt, aikaa romahtaneet poroaidat, joensyömät hiekkarinteet, vuosisatojen takaiset nuotionpohjat ja leiripaikat, eläintentallomat polut, kosken ääni, raikas tuoksu – se paikka on minulle Pyhä. Kävelin joenrinteen reunapolkua alavirtaan, aikeissa oikaista lopulta metsän läpi, niemen poikki ylös koskenniskalle seku kattelemaan.

Pari sataa metriä leiristä kuljettuani huomasin metsässä hahmon. Se jäi puiden taakse notkelmaan ja koska oli jo melko hämärää, niin en nähnyt kunnolla, joku ihminen se oli. Kuulin outoja ääniä ja ajattelin, että siellä on nyt jokin hätänä. Riensin puolijuoksua notkelmalle. Ja pyhä Jumala antakoon anteeksi, en ollut nähnyt mitä se teki, en tiennyt mitä oli meneillään!

VÄLIVERHO

Toloskoski

Yö oli taittumaan. Oli jo melkein valaistumaan päin, mitähän kolmen maita se kai oli, mutta kuitenkin vielä melko hämärää metsässä. Olin palaamassa kuselta tulille, jalat hieman vietti ja horjahtelin sammalikossa, päässä suhisi. Mutta ei alkuunkaan tarpeeksi! Toivoin, että olisin ollut saanut kunnon jurrin aikaan, sillä hermoni olivat yhä ritsankireällä alkuillan tapahtumista. Meillä ei kuitenkaan ollut kirkasta viinaa, olimme vain tissutelleet pari lavaa maksalaatikkokaljaa. Siekkinen, se onnellinen, oli kuorsannut teltassa jo hyvän tovin, se oli herännyt edellisaamuna aikaisin. Olisin tahtonut itsekin vajota tiedottomuuteen, mutta minua ei väsyttänyt yhtään.

Tulin tulille. Raasepori8 istui pölkyllä, Saarinen makasi retkipatjalla männyn juurella. Kun istuin paikalleni, huomasin, että Raasepori8:n silmät olivat odottaneet katsettani. Se hymyili ilkikurisesti. Se puistatti minua, ihan pelkäsin sitä sekopäätä jo siinä vaiheessa. Mitä helvettiä se arvaamaton mielipuoli nyt taas oli keksinyt!?

Ja se oli pahempaa kuin olisin ikinä halunnut todistaa! Kännisen Saarisen sylissä oli pahvilautanen. Röyhtäisin palan oksennusta kurkkuuni, mutta keräsin itseni. ”Ei helevetti. Eipä olis kyllä ikinä uskonu, mutta kyllä loimuhaukiki voi olla hyvänmakunen. Maista sieki.” ”Älä nyt vittu syö sitä!” parahdin, mutta kun Raasepori8 vilkaisi minua pistävästi, värähdin, enkä enää toistanut kehotusta.

Ne sättivät minua haukidissauksesta yhdessä, sanoivat, että olen tissiposki ja kermaperse jolle ei kelpaa kuin kaviaarilla lihotettu nieriä. Bondasivat, olivat äkkiä samalla puolella, ja alkoivat tarinoida lapsuuden seikkailuista Persekylässä. En kuunnellut juttuja, tunsin voivani pahoin todistaessani kuinka Saarinen mutusti tuota Gomorran maakuntakalaa autuaan tietämättömänä maailman pahuudesta ja aiemmista metsän kauhuista.

Kaljaakin olisi vielä ollut, mutta uskoni elämän mielekkyyteen oli varatankilla. Otin mitään sanomatta makuupussin, läjän bisseä ja painelin metsään. Kävelin niemenkainaloon, löysin suojaisen jontkantapaisen ja pesin suuren männyn alle. Riisuin vaatteet, tungin ne makuupussipussiin ja kömmin odottelemaan unta sekalaisin miettein. Kuinka ohut onkaan tämä selväjärkisyyden ja sivistyksen kudelma? Kuinka lähellä ihmiskunta on totaalista vajoamista anarkiaan ja vahvimman oikeuteen, kun sen keskuudessa vaeltaa niin rikkinäisiä yksilöitä? Laitoin puukon männynjuuren koloon, käteni ulottuville, varmuuden vuoksi. Hörpin kaljaa, kunnes nukahdin.

TRAUMATISOITUNUT PALUULIIKKU

Yksinäinen unipaikkani suuren männyn juurella aamun koitettua. Sammaleella on pehmeä nukkua.

Muutaman tunnin pituisen, levottoman horroksen jälkeen nousin männynjuurelta, heitin vedet ja valuin vastentahtoisesti takaisin leiripaikalle. Siekkinen oli jo sytyttelemässä nuotiota, loppuretkuetta ei näkynyt.

Siekkinen ei arvostanut. Ei yhtään se arvostanut. Raasepori8 oli paininut sen silmälasit vinoon, olin ihan unohtanut sen koko tapahtuman. Siekkinen sanoi, että toista iltaa ei tätä paskasirkusta jatketa ja olin enemmän kuin samaa mieltä. Raasepori8 ja Saarinen nukkuivat vielä, sovittiin, että annetaan niiden levyttää tunti, pari, heitellään ja valokuvaillaan joella sen aikaa ja lähdetään sitten suorinta väylää Ivaloon.

Kapteeni Karjalainen lupasi pienen puhelimessa huudetun tinkaamisen jälkeen hakea meidät Tolosen kohdilta autolla. Vene olisi pitänyt joka tapauksessa nostaa saman tien kärryyn Törmäsessä, että ei se sille mikään kohtuuton lenkki ollut. Ei siis enää tuntikausien lusimista veneessä sen psykopaatin kanssa sentään.

 

Heittelimme aikamme taimentyhjää jokea ja palasimme leiriin. Leponsa keskenmenon ja krapulan lannistama Saarinen oli ainoa, joka oli nyreissään lähtöpäätöksestä ja retken ennenaikaisesta loppumisesta. Se ilmoitti vihaavansa Kreikkaa, demokratiaa ja kaikkea paskaa mitä yksittäisen, keskivertoa älykkäämmän ihmisen tuli enemmistön mielivallan vuoksi kärsimän. Se yritti jopa hoitaa kyytiä Paldojärventieltä seuraavaksi päiväksi, jotta olisi voinut jäädä yksin mettään. Ei se onnistunut, kun kaikki sen autolliset kaverit oli siinä sen vieressä ringissä.

Pakkailtiin venettä kosken alla. Krapulakaan ei ollut suostunut lähtemään. Kömmittiin veneeseen kuin kohmeiset kimalaiset, mutta Raaseporia piti odottaa. Se singahti lopulta suoraan metsästä, hyppäsi veneeseen ja katsoi minua taas se sairas hymy kasvoillaan. Makasin keulassa ja koetin olla noteeraamatta sitä mitenkään, mutta se sika viskasi foliotollon syliini. ”Saatana sentään!” sähähdin ja linkosin käärön jokeen niin pitkällä kaarella kuin kädestä lähti. Saarinen ärähti, että tyhmä saatana hyvät rääppeet tuhosin ja hiukokin oli. Raasepori8 nauraa honotti niin että meinasi kusta housuun.

Lyhyen venematkan ajan koetin kaikin keinoin olla ajattelematta edellisen alkuillan tapahtumia, mutta en kyennyt. Elävät kuvat nousivat kerta kerran jälkeen mieleeni, kauhea tapahtumien ketju kelautui uudestaan ja uudestaan.

 

Tolosen suvannossa sattunut otti. Kauhea säätö ja riemastus kun kala vaikutti isolta. Huudahdukset, äänen pettämiset, jarrun kirskunta. Epätoivoiset urahdukset kun keltainen kylki näkyi ensimmäisen kerran. Outo kiilu Raasepori8:n silmissä, kun kolme-neljäkiloinen hauki nostettiin veneeseen. Kuinka se halusi ottaa hauen syömäkalaksi, ja suostui jopa perkaamaan.

Kun leiri oli saatu pystyyn, nuotio päälle ja ensimmäinen kalja alas, päätin lähteä pienelle kävelylle metsään. Parin sadan metrin päässä leiristä huomasin metsässä miehen. Se jäi puiden taakse osittain näkymättömiin, ja koska oli jo melko hämärää, niin en nähnyt paremmin mitä se teki. Kuulin kuitenkin raskaan hengityksen ja outoja äännähdyksiä. Luulin, että siellä oli jokin hätänä ja kiisin puolijuoksua notkelmalle missä mies touhusi. Mies nojasi punnerrusasennossa suurempaa mätästä vasten. Se oli Raasepori8, tunnistin sen vaaleasta takista. Mutta sen housut lojuivat myttynä sammaleella ja sen paljas, steroidi-ihottuman punertama perse pumppasi vimmaisesti. ”Mitä!?” ehdin yskäistä. Raasepori8 huomasi minut.

Se sekopää ilahtui siitä, että satuin paikalle. Sen hiestyneelle, punakalle naamalle levisi outo, rietas hymy kun se katsahti minuun. Aivan kuin se olisi odottanut minua. Se kääntyi minua kohti, kierähti selälleen mättäälle, levitti vähän reisiään ja paljasti mitä oli tekemässä. Hauki pönötti sen kullilla, ja tuntui kuin pääni olisi tehnyt oikosulun – en kyennyt reagoimaan! Seisoin suu auki ja tuijotin haukea, jota Raasepori8 piti kädellään niskasta. Sitten se sika alkoi hitaasti runkata itseään haukiparalla, sen pyrstö potki surullisena veren ja suljun sotkemien reisien välissä. Hauki litisi ja pieri. Litisi ja pieri.

(Ei ääniä)
Loading...

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *